Oletteko vielä silmäni?

Rakas blogi, teen aina salakavalan paluun. Juuri kun olet ajatellut jo minun lähteneen.

Se tuntuu hassulta. Unohdan nykyään sinut. Unohdan läsnäolosi vaikka olit elänyt minun kanssa vaikeat vuodet.

Tänään istun sateen alla kämppäni parvekkeella. Pisarat pieksee lasia ja spotifysta kuuluu päivän kuumimmat hitit. Samat kappaleet, joita olen kuunnellut jo ikuisuuden verran.

Tänään on ollut hyvä päivä. Seesteinen.

Olen pari päivää pohtinut pari päivää ystäväni sanoja:
"Vaikuttaa siltä, että sulla on kerrankin kaikki hyvin"

Niin minulla on.

Olen ihminen, joka tekee pienistä asioista suuria ongelmia. Mutta todellisuus on muuta.

En koe pahaa oloa, en koe yksinäisyyttä. En koe surua suuremmalti enää elämässäni.

En tiedä kuka blogiani enää lukee, mutta on kiva kuulla teistä, jos edelleen hengitätte tunteita ja niiden vuolasta virtaa sanoina.

Rakkaat lukijani. Olkaa voimavara jatkaa.

Sillä tänään minulla on ollut hyvä olla. Minulla ei ole pahaa sanottavaa elämästä.

Minun oli pakko muuttaa blogini ulkoasu sen kunniaksi.
Mieleni ei ole enää harmaa usvapilvi. Sakea seinä.

Se on tyhjän valkea. Ehkä vähän mustavalkoinen.

Mutta siihen tapettiin on helpompi alkaa laittamaan väripilkkuja.
 

Pitkästä aikaa on haikea olo.

Olen pitkään tehnyt muutoksia elämässäni. Kohdannut paljon.

Olen vaihtanut työtä, ollut yksin pitkiä aikoja. Nähnyt ja kokenut.

Olen silti enemmän kuin koskaan sekaisin, sekaisin siitä mitä mä oikeasti elämältä haluan.

Ja tänään pitkästä aikaa mua kaihersi yksinäisyys ja pelko mitä elämä tuo tullessaaan.

Välillä mä oon lähinnä kelaillut itseäni, mitä mä saan aikaan muissa. Nyt kaikki menneisyyden  haamut on kovertanut mun sisimmän sen verran ontoksi, että läheisyys sattuu. Se saa mut vaivaantumaan. Mä tahdon myöntää vaan ääneen. Mä oon rikki, mä oon peloissani, mä oon tunnevammanen.

Tänä kesänä olen tavannut paljon ihania ihmisiä, kultaisia. Sydän täynnä valoa ja iloa. Paljon tunteita.
Oon kelaillut omaa sydäntäni. Se tuntee, mutta ei iloitse. Se hymyilee, muttei ole onnellinen. Mua särkee se kuinka empatiakyvytön musta herkästi on tullut. Analyyttinen ja tutkaileva. Ehkä kyyninen. Ehkä joku tässä kaikessa menneessä on koventanut mua. Tehnyt musta epävarman. Tehnyt varovaisen.

Ekaa kertaa mun tekis mieli vaa pillahtaa itkuun. Toivoa, että kyyneleet tekee mulle lopullisen analyysin.

Ekaa kertaa en pelkää kun minut hyljätään, samalla pelkään kun ihmiset päättää lähteä.

Pakko hengittää pahaa oloa pois.

Ja todeta, että elämässä on myös paljon hyvää jota en tuppaa aina muistamaan. Ja oppia arvostamaan elämää itsessään. Sitä millasena oon kasvanut kaikkea epävarmaa askelta myöten.

Rakas blogi

On todella pitkä aika kun viimeksi olen kirjoittanut, edes pohtinut kirjoittavani. On aika puhua:

Rakas blogi, eikö niin kuulu päiväkirjan omaisesti teksti aloittaa, olet palvellut minua hyvin tähän asti.

Mun matka on ollut tänä vuonna kivinen, voimavaroja vievä.

Työ on vienyt mua enemmän ja enemmän arjesta pois.

Silti arkeen on astunut ihmisiä, ihminen.
Rakas blogi, mä en ole täydellinen. Sinä jos joku sen tiedät.

Mä yritän olla jotain parempaa, tuntuu kuitenkin että ryven enemmän ja enemmän jossain suossa.
Mä olen monesti tehnyt virheen. Mä toivon, että hän tajuaa myös sen. Hän olisi suopea.

Tää taival on kahdelle ei yhdelle.

Rakas blogi, jotenkin alkaa tuntua et mun pää on niin tyhjä sanoista. Että tää kirjoittaminenkin ahdistaa.

Rakas blogi, lopetan kirjoittamisen tähän. Lupaan olla parempi ihminen. Lupaan olla sulle myös uskollisempi.