Välillä tän asunnon seinät tuntuu kuin ne olis mun koti.
Toisena päivänä nää seinät tuntuu kuin olisin vieraan talossa kylässä.

Se saa ajattelemaan, että onko omat valinnat jo monesti elämässä vienyt toiselta sen kodin tunteen?
Pohtimaan, että ajatteleeko ihmiset musta nykyään vain et oot heidän unikaveri ja sen jälkeen unohtavat minut kuin yksinäisen lehden syysyöhön.

Välillä tekis mieli leikkii kotia, jossa vois huutaa "Honey, I'm home."

Somekielto ajatuksille

Ahdistaa, kun eksyn teksteihisi. Kun kirjoitat kauniisti niistä asioista jotka olen mustalla värillä sakeuttanut.

Hukuttanut sinut sumupilveen ja blurrannu kuvasi ajatuksissani. Silti ahdistaa kun luen uudelleen ja uudelleen kaikkea miten minä olen taas tehnyt väärin.

Ehkä joku päivä minäkin ymmärrän, että jonkinlainen aukko on mun sydämessä johon on pakko löytää pikaliimaa tai paikkaaja.

Olen etsinyt spotifysta kaikki mahdolliset soittolistat mitkä on melankolisia, alakuloisia, herkkiä, tyhjyydentäyttäviä. Minä olen ollut peloissani hetken.

Viimeksi lauantaiyönä, minun kävellessä unen rajamaata kohti Katajanokalla sataman lähellä. Katseeni jäi harhailemaan siihen maisemaan. Ajatukseni sai taas vallan ja yksinäisyys kummitteli mieltäni. Pelko siitä, miten elämä tulee menemään näinä päivinä.

Pyrin pakenemaan tätä kaupunkia, näitä katuja. Mä olen ihminen joka tarvii liikettä. Ihminen joka ei osaa päättää enää järkevästi blogitekstejä.

Piste. Siihen on hyvä lopettaa nämä ajatukset tältä päivältä.

Tahtosin kirjottaa jotain kaunista,

mutta päässä kiertää vaa ajatuksia harmaita.

Jos kuolee yksin nuorena,

niin ei tarvi huolehtii siit ettei löytäs ketää vanhempana.

Tahtosin joskus vielä laittaa sulle viestii ja kysyy mitä kuuluu ja käydä kahvilla.

Ehkä mä en vaa osaa enää käsitellä itteeni tai ajatuksiani.