En tiedä mihin linjaukseen tää mun blogi ottaa suunnan,

mut mä huomaan ja tunnen sen muutoksen tuulen ottaneen tässä kirjottamisessa vallan.

On aika muovata omaa ajatusmaailmaa ja omaa tapaa puhua.

Paha poika, hyvällä omatunnolla

Tekis mieli sytyttää tupakka,

vaikken sitä polttais. En ees maistas.

Laittaa sen huulille, koska se kuulostas niin siistiltä tässä yössä.

Tekis mieli sulkea järki laatikkoon, missä se ei vois sanoo sanaakaan.

Olla humalassa, vaikka tietäs et menee aamulla töihin.

Tekis mieli nyökätä ja kävellä haasteiden ohi.

Tehdä sitä mitä mieli kaipaa eniten. 

On niin kovin hiljaista, musiikki vaikeroi keittiöni valkoisissa kiviseinissä.

On omalla tavalla niin hyvä vaan olla. Olla kitollinen vaan siitä mitä mä oon. Missä mä oon. Ja ketkä siinä maailmassa mun kaa on.

Tekisi mieli avata ikkuna ja olla. Katsoa ohikulkevia jotka hukkuvat naurupromilleissaan toistensa käsiin. Mä hymyilisin mut en sanois enempää. Tuntuu et pitkästä aikaa kaikki sanat on sanottu. Pitkästä aikaa kaikki teot on tehty. 

Nyt mä tumppaan tän ajatusröökin. Ei mulla olis ollut ees oikeeta.

Loppujen lopuksi on helpompi vain sanoa ettei tunne mitään.

Ei ymmärrä eikä tahdo kuulla.

Tavoitteellisuus

Haluan ihmisen;

jonka naurua jaksan kuunnella,
jonka kiukutellessa tahdon vaan halata.

Jolle uskallan huutaa,
mutta myöntyä ja myöntää olevani väärässä
ja ihmisen joka myöntää olevansa väärässä.

Ihmisen jonka vieressä voi maata ja puhua hiljaisuudessa,
asioita jotka eivät kestäisi päivänvaloa.

Haluan ihmisen,
jonka viereen voin nukahtaa humalassa
ja jonka vierestä haluan herätä krapulassa.

Niistä pakomatkoista kohti niitä tyhjiä katuja

Ehkä se johtuu melankolisesta musiikista, yliväsymyksestä työviikonlopun jälkeen, muutamasta siemauksesta alkoholia suullani mutta tänään tahtoisin taas avautua. Itkeä ja vuodattaa ajatuksiani blogiini sen täydeltä ja sen yli.

Vaikka mulla ei olis syytä. Mä silti puhun, mä silti valitan, mä silti puran tätä mielipahaa ja kamalaa oloa joka mun sisintä vähintää kerran viikos puristaa ja kuristaa.

Kun mä en tiedä millä puolella sänkyä maata, kun puhelinluettelosta pitäs miettiä kelle soittaa. Niin se kaikki lyö vaan tyhjää. Se ei lyö mua nyrkillä, se olotila ei ees huitase tai hengitä mua päin. Se kaikki yksinäisyys vaa ohittaa mut. Se viimenenki tunnetila jättää mut seisomaan tyhjän päälle. Se mua pelottaa. Pelottaa saakelisti.

Mä oon menettänyt voimavarat enää soittaa kellekkää. Kysyä keltäkään et nähdäänkö.

Mua pelottaa et ne on kaikki lähtenyt toisten matkaan, toisiin ympyröihin, toisiin hymyihin, toisiin keskusteluihin. Olo olis kun sut ois kutsuttu kemuihin, kemuihin jossa et tunne ketään. Vaan sen päivänsankarin. Sä vedät sillo vaa nii kovat kännit muiden kaa et joskus aamuyön pikkutunteina sä jaat elämäntarinat ja syvällisimmät filosofiat niiden kaa. Niistä tulee sun sen illan humalabestikset.

Mua pelottaa. Pelottaa se et pikkuhiljaa tää kaupunki sulkee mut laatikkoo. Kun sul ois aikaa, mut sä et enää osaa tehä aikaa muille. Kun et enää tiedä miten olla niiden ystävien kaa ollaa. Ku mikää muu ei enää yhdistä ku ryyppyillat ja synttärikemut. Kun sä et enää tie miten olla kun kysytään et nähääkö. Sun elämään mahtuu työtyötyö.. Ja sä et enää opi olematta kattoo itseäs peilistä ja miettimään et onko tää valinta elämäs ollu se ratkasu joka kannattaa.

Tahtosin vaa et joku soittas mulle joku tälläin vapaa joka osuu arjen keskelle. Ja kysyis et voinko tulla löhöö sun kaa sinne.