12/02/2016

Metsästykseen liitetty saatekirje

Kirjoitan kirjeen sinulle jonka tahdon joskus löytää:

Nimettäköön se jonka löydän Se Oikea - nimikkeellä. X sopinnee lyhenteeksi tähän kirjeeseen.

X, tahdon tehdä meistä enemmän kuin mitä me olemme yksilöinä, oppia tuntemaan toisemme. Katson ensisilmäys-sarjaa uusintoina. Siinä on pariskunta Marshal ja Lily, heidän rakkautensa on sarjassa kaunista. Se on niin teennäistä, että sinulle jonka löydän, tahtoisin tehdä siitä teennäisestä täysin realistista.

Tuntea sinut vierelläni, kaivata sinua kun et ole lähelläni. Tahdon saada rakastua sinuun uudestaan ja uudestaan. Tahdon kinastella, mutta puhua. Tahdon uskaltaa puhua. X, sinä tiedät ettei puhuminen ole helppoa minulle, mutta se mitä meidän välillä on murtaisi kaikki nekin esteet.

Tahdon ymmärtää miksi rakkaus on kaunista, tahdon ymmärtää miksi kaipaaminen tuntuu niin syvällä sydämestä. Tahdon ymmärtää miltä tuntuu rakastaa niin paljon, että se sattuu. Tahdon ymmärtää miksi jotkut ihmiset haluavat viettää monenmonta päivää toistensa vierellä. Tahdon ymmärtää miltä tuntuu nauraa kun sydän on puhdas rakkaudesta.

X. Kun sut löydän. Se tekee rakkaudestakin kaksi kertaa kauniimman asian.

Ja silloin, minä vihdoin ehkä ymmärrän, että miksi maailmassa on helpompi olla toisen kanssa kuin ilman toista

11/21/2016

Tahtoisin toivoa kosketusta

Kosketus.

Siitä elämä on tehty.

Minä niin tykkään ihmiskosketuksesta. En tarkoita tällä seksiä saati rakastelua. Vaikka siitä tämä elämä on ihanaa myös.

Sitä kun sä voit käpertyä toisen viereen yöksi, se kun sä voit halata jotakuta. Mä oon tahtonut nykyään halata ihmisiä paljon enemmän. Viimeksi yövuoron aikana, ystäväni tuli kassan viereen ja minä kävin hänen luonaan saaden halauksen. Siitä elämä on tehty, ilosta ja irtiotoista. Läheisyydestä ja lämmöstä.

Fyysinen kontakti on tärkeää, varsinkin kun syksy on pimeämpi kuin pitkään aikaan. Varsinkin yksin ollessa sitä unohtuu välillä liiankin kontaktittomaan elämään. Siinä alkaa jo karsastamaan ihmistä ja toisen kosketusta. Siinä alkaa ajattelemaan yksinäisyyttä ja epätoivoa.

Minä jos kuka poden välillä surua yksinäisyydestä ja kaipaan viereeni kättä josta pitää kiinni. Yksin ollessa yleensä lietson yksinäisyyttä. Laitan kaikki surullisimmat biisit soimaan, kaikki mikä nostaa tunteet pintaan. Minä sytytän tulen, olen huono isäntä ja annan sen päästä valloilleen. Annan sen sytyttää metsäpalon, polttaa koko maailmaa. Siitä syksy on ankeaa aikaa, se ruokkii yksinäisyyden liekkiä.

Sinä voit olla toisen pelastaja. Ole sinä itsesi aarre. Halaa jotakuta. Pistä tähän pimeyteen pieni valo sykkimään, väriläiskä harmauteen.

Sytytä kynttilä, ota joku siihen viereen. Ei ole pakko puhua, koska ei maailma ei aina mielestäni tarvitse sanoja. Se tarvitsee olemista.

Kosketus.

Siitä minä pidän.

11/16/2016

Tarinaan on aina lisättävä jatko-osa

On kulunut tasan kolme kuukautta siitä kun suljin blogini.
Silti eksyin useammin kuin kerran kuussa sivuilleni, luin niitä tekstejä ja koitin ymmärtää mitä tämä pätkä elämästäni on kertonut.

Samalla kun kirjoitan tätä tekstiä, soi taustalla kauneimpia rakkauslauluja, selailen vanhoja tekstejäni. Tekisi mieli itkeä, ihan vain hyvällä tavalla. Puhdistavasti.

Blogini käsittelee sitä ahdistusta, minkä mä koen kun oon yksin. Ahdistusta kun koen jonkun kanssa. Mä koitan välillä ymmärtää mistä se ahdistus koostuu.
Ahdistus, joka puristaa mun rintakehää. Se johtuu tilanhallinnasta. Tahdosta oppia sanomaan ei silloin kun toisen läheisyys on liikaa. Kun toisen läheisyys tuntuu tungettelevalta. Nyt olen ymmärtänyt sen. Aina ei ole pakko, eikä kukaan voi sulta sitä vaatia. Sun on oikeus ottaa oma happikupla ympärilles ja hengittää se puristava ahdistus ohi. Sillon on terveempi olo. On terveempi hengittää.

Blogini on käsitellyt rakkautta, sen silloista olemassaoloa, sen kaipuuta, sen menetystä. Kaikkea mitä ikinä sen tahdoinkin käsittelevän. Rakkaus, se on voimakas sana. Se kietoo oikeastaan koko blogini kasaan. Se antaa teksteilleni tunteet, se herättää sanani eloon.

Rakkaus on minusta hieno asia, sen takia et se osaa herättää ihmisessä niin paljon kaikkea. Se saa sattumaan henkisesti ja fyysisesti. Se tekee maailmasta kauniin paikan. Oon tässä pohtinut itsekin rakkautta, sitä on niin monenlaista ja monenmuotoista. En sitä vielä ymmärrä millaista rakkautta itselleni vaatisin, mitä hakisin.

Nyt minulle riittää vaan se kenen viereen käperryn talven pimeimmiksi ajoiksi. 

Tahdon ajatella rakkautta kuitenkin voimavarana, mutta tahdon myös oppia löytämään rakkauden joka ei katso kadehtien. Joka hoivaa puolin ja toisin, joka oppii rakastamaan toista vioista huolimatta. Oppia ymmärtämään toinen yksilönä, ymmärtää käsite "me". Lisätä illan viimeisiin toisen kädet. Katsoa maailmaa aivan uusin silmälasein. Sellaista rakkautta, joka haastaa.

Ei minua ole blogiani tappamaan. Niin kauan kun maailmassa on rakkautta niin se tulee kirjoittaa esille.

Tuskin kukaan sitä lukee, mutta minä tunnen itseäni paremmin kun sanat ovat kirjattu esille. Se antaa niille sen pienen säväyksen.

Tänään sinkusta tehdään rakkauden tulkitsija, blogini muutostuulen ensimmäinen askel.

8/16/2016

Hautajaiset sanoille

Tämä blogi on palvellut minua pitkään, se on ollut mun tukena lukiosta aina tähän päivään asti.

Mä oon avautunut sinne sivuille kaikki mun huolet ja rakkaustarinat, ilot ja menetykset. Mä oon paljastanut ja oppinut ittestäni paljon enemmän näiden kirjoitusten myötä. Oon saanu oksennettua kuvainnollisesti ajatukseni eteeni. Lukea ne uudelleen ja uudelleen, kerrata asioita. Muotoilla ja käsitellä. Prosessoida ja ymmärtää itseeni.

Monet tekstit on myös täynnä mystiikkaa, ne on kuin haaleita muistoja. Kulutan välillä päiviäni lukemalla omia tekstejäni, kuin päiväkirjaa. Yksittäiset lauseet eivät kerro mistä olen milloinkin puhunut. Saattaa olla etten siihen aikaan tiennyt itsekään. Teininä tuli tehtyä kärpäsestä härkänen ja kivestä kallio.

Nyt kuitenkin olen pohtinut, että puhunko enään näillä sivuilla kenellekään muulle kuin itselleni, omille ajatuksilleni ja aatoksilleni. Uskosin antaneeni jollekulle joskus ainakin ajatuksen aiheita, ymmärrystä ja sympatiaa. Lupaa tunteilla ja herkistellä, antaa ymmärrystä et jopa kovin kuori on hauras. Ja äijällä on lupa itkeä.

Tilastollisesti 2012 vuosi on ollut minulle tunnerikkain vuosi, silloin olen kirjoittanut niin paljon. Vuotanut koko tunne-elämäni ja tarinani näihin sivuihin. Koko elämäni on ollut sen vuoden ympärillä suurinta. Opin ittestäni silloin kaikista eniten. Minäkuvani alkoi valmistua. Sellaisena vuotena minä sitä pidän.

2012: Minäkuvan valmistujaiset

2013 vuodesta eteenpäin tunne-elämän opiskelu on ollut mulle ylä- ja alamäkeä. Se on sitä varmasti pitkään mutta kaksi vuota siitä eteenpäin olivat rankimmat. Nyt alan pikkuhiljaa hillitsemään itseäni ja prosessoimaan tunnetilojani kypsällä tavalla.

Sanoisin, että tää blogi on ollut mun henkireikä pitkään, se on ollut mun vierellä ja katsonut mun askelia pitkään. Ollut mun tukena kun muu maailma on tuntunut paiskaavan mua avokämmenellä naamaan.

Tuntuu, että nyt vihdoin kaikki sanottava on sanottu. Tai olisi vielä paljon sanottavaa, mutta sanojen merkitys tuntuu toistavan itseäni. En tiedä ovatko nämä blogini hautajaiset vai vaan hetken aivokuoleman tuotosta, mutta tuntuu etten ole löytänyt minuuttani enää näiden tekstien seasta.

En voisi kuitenkaan kuvitella että sulkisin koko päiväkirjani yks ja kaks. Se on täynnä niin paljon prosessoimatonta ja prosessoitua, niin paljon ihmisiä jotka ovat tulleet ja menneet. Olen sitä mieltä, että vaikka sanani teksteissä välillä hiljeneeki; niin ei se sulje blogiani arkkuun ja hautaa mullan alle.

Se vaatii vaan aikaa. Minä vaadin eroaikaa tästä tekstiviidakosta.

Ja kun palaan, siitä tulee uudelleensyntymisriitti. Toivottavasti olette mukana siinä juhlassa.

Yours truly,

Antti

8/15/2016

Vacation

Loman viimeinen viikko lähti käyntiin,

kesälomani on kestänyt kolme viikkoa. En pysty käsittämään saati muistamaan koska viimeksi olisin ollut näin pitkän aikaa tekemättä mitään.
Olen minä tehnyt;
nähnyt vanhoja tuttuja, uusia immeisiä, reissannut Seinäjoki-Tampere-Helsinki-Lahti vyöhykkeellä. Nähnyt ja kokenut.

Vielä tämä viikko. Sen olen päättänyt pyhittää itselleni, omille ajatuksille, levolle. Ensi viikolla oon sitten iskussa kun työt alkaa.

Tilasin uuden verokortin, hain tutkintoni loppuosaan. Nyt olen varma siitä, että ensi keväänä olen saanut edes jonkun ammatin: koulutettu esimies. Se oikeestaa kuulostaa ihan kivalta.

7/20/2016

Välillä tän asunnon seinät tuntuu kuin ne olis mun koti.
Toisena päivänä nää seinät tuntuu kuin olisin vieraan talossa kylässä.

Se saa ajattelemaan, että onko omat valinnat jo monesti elämässä vienyt toiselta sen kodin tunteen?
Pohtimaan, että ajatteleeko ihmiset musta nykyään vain et oot heidän unikaveri ja sen jälkeen unohtavat minut kuin yksinäisen lehden syysyöhön.

Välillä tekis mieli leikkii kotia, jossa vois huutaa "Honey, I'm home."

7/05/2016

Somekielto ajatuksille

Ahdistaa, kun eksyn teksteihisi. Kun kirjoitat kauniisti niistä asioista jotka olen mustalla värillä sakeuttanut.

Hukuttanut sinut sumupilveen ja blurrannu kuvasi ajatuksissani. Silti ahdistaa kun luen uudelleen ja uudelleen kaikkea miten minä olen taas tehnyt väärin.

Ehkä joku päivä minäkin ymmärrän, että jonkinlainen aukko on mun sydämessä johon on pakko löytää pikaliimaa tai paikkaaja.

Olen etsinyt spotifysta kaikki mahdolliset soittolistat mitkä on melankolisia, alakuloisia, herkkiä, tyhjyydentäyttäviä. Minä olen ollut peloissani hetken.

Viimeksi lauantaiyönä, minun kävellessä unen rajamaata kohti Katajanokalla sataman lähellä. Katseeni jäi harhailemaan siihen maisemaan. Ajatukseni sai taas vallan ja yksinäisyys kummitteli mieltäni. Pelko siitä, miten elämä tulee menemään näinä päivinä.

Pyrin pakenemaan tätä kaupunkia, näitä katuja. Mä olen ihminen joka tarvii liikettä. Ihminen joka ei osaa päättää enää järkevästi blogitekstejä.

Piste. Siihen on hyvä lopettaa nämä ajatukset tältä päivältä.

7/03/2016

Tahtosin kirjottaa jotain kaunista,

mutta päässä kiertää vaa ajatuksia harmaita.

Jos kuolee yksin nuorena,

niin ei tarvi huolehtii siit ettei löytäs ketää vanhempana.

Tahtosin joskus vielä laittaa sulle viestii ja kysyy mitä kuuluu ja käydä kahvilla.

Ehkä mä en vaa osaa enää käsitellä itteeni tai ajatuksiani.

6/12/2016

En tiedä mihin linjaukseen tää mun blogi ottaa suunnan,

mut mä huomaan ja tunnen sen muutoksen tuulen ottaneen tässä kirjottamisessa vallan.

On aika muovata omaa ajatusmaailmaa ja omaa tapaa puhua.

6/11/2016

Paha poika, hyvällä omatunnolla

Tekis mieli sytyttää tupakka,
vaikken sitä polttais. En ees maistas.

Laittaa sen huulille, koska se kuulostas niin siistiltä tässä yössä.

Tekis mieli sulkea järki laatikkoon, missä se ei vois sanoo sanaakaan.

Olla humalassa, vaikka tietäs et menee aamulla töihin.

Tekis mieli nyökätä ja kävellä haasteiden ohi.

Tehdä sitä mitä mieli kaipaa eniten. 

On niin kovin hiljaista, musiikki vaikeroi keittiöni valkoisissa kiviseinissä.
On omalla tavalla niin hyvä vaan olla. Olla kitollinen vaan siitä mitä mä oon. Missä mä oon. Ja ketkä siinä maailmassa mun kaa on.

Tekisi mieli avata ikkuna ja olla. Katsoa ohikulkevia jotka hukkuvat naurupromilleissaan toistensa käsiin. Mä hymyilisin mut en sanois enempää. Tuntuu et pitkästä aikaa kaikki sanat on sanottu. Pitkästä aikaa kaikki teot on tehty. 

Nyt mä tumppaan tän ajatusröökin. Ei mulla olis ollut ees oikeeta.

Loppujen lopuksi on helpompi vain sanoa ettei tunne mitään.

Ei ymmärrä eikä tahdo kuulla.








6/10/2016

Tavoitteellisuus

Haluan ihmisen;

jonka naurua jaksan kuunnella,
jonka kiukutellessa tahdon vaan halata.

Jolle uskallan huutaa,
mutta myöntyä ja myöntää olevani väärässä
ja ihmisen joka myöntää olevansa väärässä.

Ihmisen jonka vieressä voi maata ja puhua hiljaisuudessa,
asioita jotka eivät kestäisi päivänvaloa.

Haluan ihmisen,
jonka viereen voin nukahtaa humalassa
ja jonka vierestä haluan herätä krapulassa.

6/06/2016

Niistä pakomatkoista kohti niitä tyhjiä katuja

Ehkä se johtuu melankolisesta musiikista, yliväsymyksestä työviikonlopun jälkeen, muutamasta siemauksesta alkoholia suullani mutta tänään tahtoisin taas avautua. Itkeä ja vuodattaa ajatuksiani blogiini sen täydeltä ja sen yli.

Vaikka mulla ei olis syytä. Mä silti puhun, mä silti valitan, mä silti puran tätä mielipahaa ja kamalaa oloa joka mun sisintä vähintää kerran viikos puristaa ja kuristaa.

Kun mä en tiedä millä puolella sänkyä maata, kun puhelinluettelosta pitäs miettiä kelle soittaa. Niin se kaikki lyö vaan tyhjää. Se ei lyö mua nyrkillä, se olotila ei ees huitase tai hengitä mua päin. Se kaikki yksinäisyys vaa ohittaa mut. Se viimenenki tunnetila jättää mut seisomaan tyhjän päälle. Se mua pelottaa. Pelottaa saakelisti.

Mä oon menettänyt voimavarat enää soittaa kellekkää. Kysyä keltäkään et nähdäänkö.

Mua pelottaa et ne on kaikki lähtenyt toisten matkaan, toisiin ympyröihin, toisiin hymyihin, toisiin keskusteluihin. Olo olis kun sut ois kutsuttu kemuihin, kemuihin jossa et tunne ketään. Vaan sen päivänsankarin. Sä vedät sillo vaa nii kovat kännit muiden kaa et joskus aamuyön pikkutunteina sä jaat elämäntarinat ja syvällisimmät filosofiat niiden kaa. Niistä tulee sun sen illan humalabestikset.

Mua pelottaa. Pelottaa se et pikkuhiljaa tää kaupunki sulkee mut laatikkoo. Kun sul ois aikaa, mut sä et enää osaa tehä aikaa muille. Kun et enää tiedä miten olla niiden ystävien kaa ollaa. Ku mikää muu ei enää yhdistä ku ryyppyillat ja synttärikemut. Kun sä et enää tie miten olla kun kysytään et nähääkö. Sun elämään mahtuu työtyötyö.. Ja sä et enää opi olematta kattoo itseäs peilistä ja miettimään et onko tää valinta elämäs ollu se ratkasu joka kannattaa.

Tahtosin vaa et joku soittas mulle joku tälläin vapaa joka osuu arjen keskelle. Ja kysyis et voinko tulla löhöö sun kaa sinne.

5/14/2016

Katkoviivalla

En tie.

Ahdistaa ihan saakelisti.

Se et kukaa ei kysy miten jaksan.

Muutama tosi kaukaa on nähny vaivan ja tullut moikkaa. Luovutusvoitto yksinäisyydelle

Onko tää takapakkia jo niin pitkälle menneellä polulla.

Mieluummin taustatuki muille joukoille,

hyljätään harmaa sotilas rintamalle.

5/12/2016

Jotenkin sydämeen sattuu.

Pelottaa.

Oon oikeesti ekaa kertaa iha yksin täällä.

4/17/2016

Sano mitä vaan, ei mulla riitä ajatuksia siihen kaikkeen panostamaan.

Nyt on ollu vastuuta, tilaisuus näyttää et mä pystyn tekee muutakin kuin vain olla.

Ensi viikolla lähden töihin Vaasaan.

New people, new streets.

3/10/2016

Miks mun huonekasvi tekee kuolemaa,

miks mun paperityöt kasaantuu ruokapöydän kulmalla?

Miks tiskit ei tunnu tiskaantuvan,

eikä lattia puhdistu ittestää?

Ei jaksa.

Saaks vaa nukkua? Sellasta satavuotis-unta.. 

Oon vähä väsy. Vähän vaa.

2/05/2016

Työukko

Tosiaan, elämäni on mennyt aikamoista pikakiitoa. Nopeammin kuin päivät ehtivät vaihtua ja tunnit jaksavat vieriä.

Aloitin tämän viikon alussa apulaisravintolapäällikkönä. Tuntuu aika suurelta kantaa jo tuollaista titteliä näinkin nuorena.

Pari vuotta sitten minä halusin olla sosionomi, opiskella lastensuojelu tai sitten päihde- ja kriminaalityötä. Sen jälkeen menin töihin liikennemyymälään, josta seurasi kiinnostus restonomiksi ja palveluliiketoiminnan kehittämiseen suuntaamaan voimavarat.
No elämä ei todellakaan ole koskaan ollut minulle koulun puolelta kovinkaan suopea. En ole jaksanut panostaa tarpeeksi, enkä sitten päässyt haluamaani kouluun.

Sitten päätin vaihtaa maisemaan ja mennä nykyiseen työpaikkaani, työntekijästä vuoropäälliköksi ja vuoropäälliköstä apulaisravintolapäälliköksi. Kiinnostus ravintola-alaa kohtaa on vain vuodessa kasvanut. Voin kertoa teille, että asenne on se mikä näissä hommissa ratkaisee. Aina on mahdollisuus saavuttaa töissä jotain. Sun on vaa näytettävä et susta on siihen ja pyrittävä tavoittelee aina vaan korkeammalle!


1/29/2016

Johtoporras

Kun uudet haasteet taas työelämässä.
Esimies esimiehille.

Vastuuta.

Se jännittää.

Kyl musta on tähän. Pitää vaa pitää päänsä.