V*ttu on osa puhekieltä

Yleensä en jaksa, enkä otakaan osaa mihinkään maailman menossa.
Antaa sen taapertaa omaa vauhtiaa, ni mä meen omaa vauhtiani.

Nyt kuitenkin tahdon ottaa kantaa niinkin arkeentuneeseen aiheeseen kuin kiroilu.

Meistä jokainen osaa kiroilla, osa tekee sitä vähemmän ja joku tekee sitä vähän enemmän.
Itse varmaan tipahdan osapuilleen keskikastiin tässä hommassa, jolla vahingossa ja useinkin huomaamattomasti putoaa kirosana lauseen sekaan. Se ei sävähdä korvaan enää nykypäivänä niinkuin ennen; kiroilu on arkeentunutta.

Kiroilu kertoo myös siitä, ettei meillä ole muunlaisia sanoja täyttämään tyhjiä kohtia lauseistamme vaan on helpompi tehostaa lausetta heittämälle muutama v-sanainen väliin ja kiljua perkelettä kurkku suorana kun en taaskaan osaa kasata huonekalua, josta löytyy 102 ruuvia ja sektoreita tuolissa on A:sta F:ään.

Vaikka oli mukava puhua kiroilusta noin niinkun yleensä, niin tahdoin kohdistaa tämän nyt kuitenkin siihen että minkälaiseen kohteeseen käytämme tätä kiroilua. Olen nyt muutamaan kertaan jo kuullut kun ikävuosilta 5-10vuotiaalle isä huutaa "helvetti koita nyt päättää" "älä nyt vittu muuta kokoajan mieltäs".

Ja minusta tämä on ihan helvetin väärin. Tämä on todellakin väärä tapa kasvattaa ihmistä tähän yhteiskuntaan. Itse muistan, ettei minusta saanut kuulla kirosanoja nuorena ollenkaan. Minua opetti kiroilemaan ala-asteen vitosella luokkatoverit. Ei kukaan muu. Ja silloinkin uskalsin sanoa paska. Ja sekin tuntui väärältä. Joten kiroilu palasi uudestaan ylemmillä luokka-asteilla ja eri koulussa.

Se, että mä kuulen nykyään jo eka- ja tokaluokkalaisten suusta vittua niin mä koen et täs maailmas on tapahtumas jotain pahaa. Se ei oo lähtösin niistä lapsista. Se on lähtösin liian paljon nykyään sieltä vanhemmasta päästä. Ei enää osata hallita tunteitaan, ei tiedetä miten lapselle puhua. Huudetaan h*lvettii ja p*skaa aivankuin se ois aivan normaalia. Se ei oo.

Lapsi oppii et se on ihan arkea ja siitä ne kärsii jossain vaiheessa. Oon jutellu joskus ihmisten kaa jonka joka toinen sana oli v*ttu. Kyseessä oli myös naispuolinen henkilö. Vittu tuntuu nykyään sopivan jokaisen suomalaisen suuhun. Se oli vaikeaa kuultavaa. Se sävähti korvaan. Ja tulin pohtineeksi, että pystyykö tuollainen ihminen puhumaan sivistyneemmin ikinä tai mitenkä sitten työelämässä. On varmasti työn takana unohtaa perkeleet suusta kun on tekemisissä työn merkeissä ihmisten kanssa.

Siksi mä toivon, että ihmiset puuttuis siihen miten ne puhuu ja missä seurassa. Mieluummin olisi hiljaa silloinkun siinä on sellainen ihminen, joka vasta opettelee miten tässä maailmassa mennään. Kiroilu on osa ihmisiä, mutta sitä ei tarvitse viljellä ja kastella päivittäin. Itsekin olen vähentänyt. Yritetään, josko lapset ei "äiti" sanan sijaan oppisi sanomaan heti "p*ska".

Yksin on yksinäistä

Eilen yöllä, olin vähän katsomassa yöelämää ja sen hämärää alkoholinkatkuista maailmaa.
Juttelin ystäväni kanssa, muutamankin.

Viimein taas yksi kertoi muuttavansa.

Silloin se iski minuun. Olen jäänyt yksin. Yksin tähän kaupunkiin, sekä yksin näille kaduille.

Se karu todellisuus löi mua kasvoihin. Kaikki mun pitempiaikaiset ystävät ovat muuttaneet pois tästä kaupungista. Ja nyt kun istun päivällä kotona katselemassa auringon valoa, joka heijastuu vastakkaisen talon parvekkeille en saa pois päästäni ajatusta: "Kenen kanssa ja minne?"

Ei ole ketään ketä voin pyytää kahville, ei ketään kenen kanssa menisin extemporeen päivälliselle.
Mul alkaa ystävät hupenea tässä kaupungissa.

Onhan ne noissa lähikaupungeissa, mutta välimatka on aina välimatka. En voi vaan kuvitella yhtäkkiä lähteväni junalla johonkin. Se ei vaan toimi niin.

Ja se tuntuu yksinäiseltä. Todella yksinäiseltä.

Ja se oikeesti vähän pelottaa.

Vuorotyö - henkinen ja fyysinen kivi kengässä

"Taasko sä oot töissä" "Sä oot aina töissä" "Etkö sä muka voi saada ketää muuta hoitamaan sun vuoroa" "Taasko sä oot viikonlopun töissä" "Mite sä jaksat tommosta?"

Niin kysymyksii jotka oon kuullu pitkään jo. Oikeestaa heti ku menin työelämään.

Vuorotyö, kolmi-vuorotyö. Aamua, iltaa, viikonloppua.

Avaanpa vähän tätä vuorotyö elämää.

Tähän hommaan pitää olla pikkasen mielenvikanen et tätä jaksaa. Pitää oikeesti ja aidosti jollain tasolla rakastaa sitä mitä tekee. Sillä jos sä et pidä työstäs ni tää työ varsinkin voi olla henkisesti koettelevaa. Täs vaaditaa mielenlujuutta, mukautumista tilanteisiin ja hermoja. Sitä tää homma kysyy välillä tosi paljon.

Välillä tuntuu et viikonloput on sellainen homma et se on mulle sama kun jollekin maanantai tai tiistai. Paitsi et mä saatan olla hymyilemäs asiakkaille kassalla vielä aamu viiden aikaan. Kaverit kysyy et lähetkö baariin. Tai kysyivät joskus, kunnes pääsääntöisesti vastaus oli ei. Nykyään kysytää vaa et ootko taas töis. Siihen myönnyn.

Tää työ on myös semmonen homma, ettei tässä vaan paikata vuoroja ja tehdä vuoronvaihtoja kun pitäs jokaiseen ikuiseen kissanristijäisiin ja muihin päästä. Koska kuka haluaa yhtäkkiä vaikka vapaapäivänään tulla lauantai yöksi sun tilalle töihin kun vois itte olla nauttimas elosta. Aina ei vaan voi. Sillehän ei mitään voi.

Ihmissuhteiden kohdal tää työ voi olla välillä myös koettelemus. Mulla on monia hyviä ystäviä, joita ei vaan joka kerta(lue edes kerran kuukaudessa tahi kahdessa) ehdi nähdä kun kaikki työvuorot menevät ristiin. Ja sitten kun mulla ma/ti on vapaa niin katso saatko ketään sun kanssa joraamaan vapaan kunniaksi. En usko.
Tää vaatii paljon myös muilta ihmisiltä kärsivällisyyttä. Se ei vähennä mun kiinnostusta ketään kohtaan jos välillä mä en vaan jaksa mennä ja tavata.

Tästä aasinsiltana fyysiseen jaksamiseen. Tää työ, vaihtuvien vuorokausirytmien takia on myös todella uuvuttavaa keholle. Sen takia se lepo bailauksen ja sosiaalisten tapaamisten sijaan on huomattavasti houkuttelevamman kuuloista. Vaikka en sanokaan etteikö se välillä olisikin tervettä vähän päästellä höyryjä ja yhtälailla ihmisten tapaaminen on keholle ja mielelle hyväksi. Silti lepo kuulostaa jopa lauantai-iltana houkuttelevammalta kuin lähteä vetämään shottia radalle.

Tää työ on silti unelma. Tätä hommaa pitää rakastaa. Mä pidän kuitenkin siitä mitä mä teen.
Tiedän et joskus ehkä aamua koko viikko ja vklp vapaat ois kivan kuulosia. Mut toisaalta saan mä nauttia vapaani siinä muiden arjen keskellä.

Nauttikaa siitä mitä teette, mutta muistakaa myös vahtia omaa kehoa ja sen jaksamista.

Spontaani

Pakko sanoa, että elämäni on spontaania monessa suhteessa ja varsinkin työn puolesta.

Lauantaina olin matkasta Ikeasta kotiin. Olin saanut kaiken melkeinpä mitä kotiini tarvitsisin valmiiksi.

Automatkalla soi puhelu: "Lähdetkö Jyväskylään viikoksi töihin, lähtö huomen aamusta?"

Oli pakko myöntyä kun ei on loppujen lopuksi vaikea sana.

Nyt istun hotellilla toista päivääni ja pian matkaan töihin touhuamaan.

Mutta kyllä tästä viikosta taas jotain saa irti. Oppii varmasti jotain uutta.

Verkostoituu. Se on aina hyväksi.

Muutosten meressä pikkuhiljaa

Indiemusiikki pyyhkii uuden asuntoni seiniä.
Pikkuhiljaa on tapahtunut paljon ja vähän enemmän.

Koulukin alkoi työn ohessa, se jännittää.
Muutaman vuoden päästä saattaisi olla matkailu- ja ravitsemusalan esimiehen erikoisammattitutkinto kourassa.

Se olisi hienoa.

Pikkuhiljaa. Pikkuhiljaa.