Pointless

Jos sä vaa sanoisit et oon roska, turhake ja hyödytön?

Oisko se vaa molemmille helpompi?

Ei tarvis turhan takia mieltänsä pahoittaa.

Emotionaalisesti masokisti

Kui kertoisin.

Hassua.

Kun sä tiedät kuitenkin et oot mulle tärkeä.

Mutta et kuitenkaan.

Kun oon valmis päästää sut menemään.

Enkä laskemaan takaisin.

Kun oon valmis kuitenkin aina päästämään lähelle.

Enkä päästämään pakoon.

Kun me molemmat tiedetään, että tässä leikissä tulee molempia sattumaan.

Sinä muovaat minut uudenlaiseksi

Tuntuu hauskalta muovata blogia, taas uusi tarina, taas uusi kuvitus.

Mä oon niin pitkään blogiani pitänyt tiiliseinässä.
Kuin raapustaisin graffiteja, värittäisin elämääni.

Oon aina pitänyt blogiani vähän kuin pääni sisäisenä hullujen huoneena, tai ehkä päiväkirjana. Kumpi kuulostanee nyt sitten kenenkin korvaan miellyttävämmältä.

Oon alkanut etsiä tarinaani. Oon alkanut etsimään itseäni.

Siksi perustelen muokkaamiseni.

Usva ja katse kaukaisuuteen.

Minä etsin tulevaa, etsin itseäni ja sitä kenen kanssa ja keiden kanssa jaan sen tarinan.
Katse eteenpäin niin sanotusti, ehkä samalla se kuin sinä tai minä; niin me olemme ja katsomme eteenpäin.
Et sinäkään katso taaksepäin kun luet blogiani. Ellet sitten peilin kautta sitä katso.

Usva, eksynyt ja mystinen. Salaperäinen asia.

Olen vähän ollut hakoteillä itseni kanssa ja siksi usva. Sen piiloon hamuaa kaikki mieleni asiat ja niitä minä lähden etsimään. Kuin vanha merikarhu lastaisi laivansa ja lähtisi juuri niin synkkään usvaan etsimään löytämättömiä saaria. Niin minäkin lähden etsimään usvasta juuri sitä mitä minä olen.

Tästä alkaa taas uudet tarinat, uudet luonnokset. Uudet kuvat ja ajatukset.

Tai ehkä mikään ei muutu, mutta blogi elää niinkuin minä elän.
Ehkä se nyt on vähän harmaa ja mitäänsanomaton, mutta vakuutan teille.

Minä elän yhtä värikkäästi kuin ennenkin. Etsin vain vastauksia tästä tuhansien kysymyksien merestä.

Put me in the cage, please

Kui sitä haaveilee aina enemmän,
kun sun eteen annetaan kaikki hopeatarjottimella.

Kui sä et vaa osaa ottaa vastaan niitä ihmeitä ja ihania asioita,
joiden takia kannattaa jatkaa huomiseen.

Miksi sun sydän ei lepää, se riehuu ja velloo.

Miks sä et vaa osaa olla, elää ja nauttia.

Vaan sä oot seonnut.

Sä et osaa päättää, sä nautit siitä sekavasta tunteesta.

Sä et enää tiedä... Onko elämä sen arvoista että näkisit sen jonkun kanssa väreissä.

Sä tahdot pakoon ja paeta. Sä tahdot kadota ja katua.

Miksi sä et enää osaa ajatella, että joku vois tuntea enemmän sua kohtaan.

Vai pelkäätkö et se sitoo sut liikaa yhteen ihmiseen kun oot aina ollu niin villi ja vapaa?

Never cry

Kuin Janna sen laulaa, yhtä sekavasti, yhtä onnettomasti. Niinkuin mun mieli.

Mä oon koittanut saada selkeyttä tähän kaikkeen. Tuntuu kuin juoksisin pitkin labyrinttiä, uusi seinä, uusi umpikuja. Stressaa.
Etsin vastauksia biiseistä, etsin tunnetiloja yöstä. Valoista ja yksinäisen tyhjistä kaduista.

Eilen kuuntelin Lissie - Go your own way:n kävellessäni kotiin, hymyilin. Teki mieli vuodattaa kyyneliä. En tiennyt tunnetta sen ollessa niin sekava aivan kuin olisin onnellinen vain siinä tilanteessa. Teki mieli vain jatkaa kävelyä. Pysähtymättä. Mennä pitkin niitä hämäriä katuja, välttää katseita, kohdata vain oma heijastus putiikkien näyteikkunoista katuvalojen loisteessa. Kuulla se musiikki korviini. Itkeä kaikki pois.

Ehkä minä hetkeen en pohtinut. En ajatellut ketään. En kenen kanssa olen tässä illassa. En kenen kanssa olen huomenna. Kuka kantaa hymyni ylihuomenna?

En ikinä ole ollut surumielinen ihminen, se ei ole perusolemukseni. Ulospäin heijastan hymyä, olen oikeasti aika onnellinen. Onnellinen mutta eksynyt.

Olen tällä hetkellä yhtä sekava kuin tämä teksti. Tuntuu, etten tunnu löytävän kohtaloa tai sen asettamaa reittiä.

Ehkä se aika. Se että tarvitsisin muutamia päiviä kävellä yksin. Kumpa vain osaisin välillä olla yksin.

Kuinka kertoa

Tuntuu hupsulta pohtia, näin yön pimeydessä kuinka blogini on ottanut vain yhden kaistan.
Vai onko se todellakin nykyään vain aivoissani ainoa kysymys.
Tunne-elämä, sydämen riipivät haavat ja rakkauden ympärillä pyörivä ihmettely.

Kun en osaa kertoa teille kuinka kauniisti Haloo Helsinki laulaa kappaleen Vihaan kyllästynyt. Kuinka nautin juoda toisen kanssa aamukahvit. Kuinka en edes tahdo puhua toisen kanssa. Riittää kun toinen on.

En tiedä kuinka kertoisin kuinka vihaan ostamaani suklaakahvia, kuinka sen maku on jotain niin karmaisevaa verrattuna sen tuoksuun, joka hivelisi jokaisen suklaanrakastajan tuoksusensoreita.

Kuinka kertoisin, että kuuntelen biisejä loopilla ja tykkään kadota niiden viemään hypnoosiin jonka tahdissa on helppo kävellä pitkin Lahden katuja. Radiomaston huipulla tuulee, mutta minä rakastun siihen näkymään kerta toisensa jälkeen. Kuinka tahtoisin vaan viedä toisen niiden mastojen ääreen, niin että hän ymmärtäisi sen teon oikean sisällön. Kuinka tahdon jakaa kauneuden toiselle; jakaa kauneuden toisen kanssa.

Kuinka on helpompia yöt joilloin joku kietoo kätensä ympärille.

Kuinka tahtoisin nähdä ystäviäni, mutta en osaa enää aloittaa keskustelua.

Kuinka haluan pois täältä, kadota maan alle ja maan niellyksi. Poistaa värit hahmostani.

Kuinka tahtoisin poistaa ihmisiä elämästäni, koska he vain elävät siinä mutta eivät välitä. Se tekeekin siitä niin kummallista. Niin tunteettomalta se kuulostaa, samalla siinä on merkitys ja tarkoitus. Ihminen on sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Mutta jos hän ei saa koskaan vastakaikua, ei hän tahdo pitää sellaisia jäseniä yhteisössään. Se on helppoa vaan sitten hoitaa "estäpoistadeletoi"-toiminnoilla.

Mä pelkään sitä, että mä oon vaa toisille se helppo kohde. Se johon käyttää ne tunnit joita ei saa käytettyä sen oikean kanssa. Oon se välimatka parempaan.

Kuinka tahtoisin kertoa arjestani,

taisin tehdä sen kaikista helpoimmalla tavalla.

Oota, mä tuun sun kyydillä yhden pysäkin välin

Kun sydän ei enää pamppaile samaan tahtiin,
kun yö on päivää parempi.

Kun taas meidän huulet kohtaa. Samalla me emme kohtaa

Sä sanot et on ikävä.
Mullakin.

En kuitenkaan enää tiedä, onko se oikea ikävä.

Me ollaan mut me ei olla,
se tuntuu oikeastan aika kivalta.

Ei oo kahleita. Samalla voi vaan olla.