I'm just a lover, not loved

Entä jos oon kyllästynyt olee vaa se paikka kun sulla ei oo ketään muuta,
kun sut jätetää. Kun sut hylätää. Mä oon se lohtu, oon olemassa kun muut ei oo.

Mut mitä jos kerron et sä unohdat mut aina kun tulee toinen, kun joku muu on olemassa.
Mä jään.

Entä jos mäkin tahdon rakkautta. Vaikka oon mies ni uskoisitko, että mä tahdon rakkautta?

Mut kui vaik nää ajatukset pyörii päässä aina niin samalla mun on mahdoton sanoa ei,
ja sen jälkeen sä taas löydyt mun vierestä nukkumasta.

Entä jos nautin siitä kuitenkin,
että ees hetken oon maailman tärkein jätkä.

Mä nautin et sä huomaat mut ees sekunnin murto-osan enemmän kuin muita.

As I pose. I try to find smile

Tein lupauksen itselleni, hiljaisen ja salatun. Että joku päivä hymyilisin.

Tiesin sen olevan vaikeaa, tehdä lupaus niin suuri todeksi.

Ja kun tiedän hymyn olevan kuitenkin osa minua.

Ei minun tulisi surra mennyttä enää. Vaan minun tulisi hymyillä huomiseen.

Love is like a mirror, sometimes you have to face it eye to eye

Nyt puhun sydämestäni, puhtaasti ja avoimesti.
En salaile sitä. En käännä sen sanoja muiksi kuin omikseni.

Olen rakastunut aidosti vain kerran. Se ainoa kerta on syy miksen enää tunne.
Miksen enää uskalla, miksen enää tahdo.

Olen rakastunut päästä varpaisiin. Olen tuntenut jokaisen hymyn, jokaisen suudelman. Kuin se olisi ensimmäinen. Olen kerran sanonut "rakastavani" toisen kasvojen edessä. Olen kerran hymyillyt kuin kipua ei olisi.

Sen kerran minä yritin, jatkoin kaikki tunnemyrskyt ja myräkät. Kaikki hetket ylä- ja alamäessä.

Se rakkaus oli kaikista myrkyllisintä. Se oli narsistin rakkaus.

Se tuhosi minut. Se puri minusta kaiken hyvän pois. Se hitaasti kirvelsi ja mustutti sydäntäni.
Sen jälkeen en enää rakastanut. Minusta tuli sydämetön. Peluri tässä sairaassa pelissä.

Olen kateellinen monille. Monet sanovat että jos joskus osaisikin olla ihastumatta, osaisi olla tuntematta. Osaisi vain mennä järjellä.

Siitä olen kateellinen. Kateellinen tunteista. Minun elämässäni olen tavannut monta uskomatonta ihmistä. Monta niin uniikkia ja sydämellistä ihmistä. Mutta minä, minä olen kuollut. Minun sydämeni ei ole salpaantunut.

Kun sulle kerran sanotaan kaiken tän jälkeen: "Mä en oo koskaan ees sua rakastanut." Sä alat uskoa. Ettei sitä oo; rakkautta nimittäin.

Se tekee kaikesta jotenkin tyhjää. Jotenkin niin uskomattoman tyhjää. Oon alkanut pelaamaan vaan. Sellaista peliä jota en tahdo. Sillä kuin siistiä ois tuntea, kaivata ja ihastua.

Ehkä joku päivä jonkun kädestä pitäminen saa mut rakastumaan. Sen päivän takia antaisin mitä vain.

Ette uskokaan kuinka kuolleen sydämen kanssa on vaikea kulkea. Kumpa olis siihen matkaan auttaja.

Aletaan haravoimaan uudestaan riekaleita kokoon

Nyt olen ymmärtänyt.

Kun oikeasti on yksin.

Kun oikeasti pelkää ja se sattuu.

Kun on niin hukassa ettei tiedä.

Tietää vain, ettö on vihdoin kohdattava kaikki. Kysyttävä.

Sydäntä raastaa tämä kaikki

Yksin. Se on sinetöity ja poltettu otsaani.

Tuntuu ettei oikeaa rakkautta oo.

Monet elävät ovat ja antavat paljon. Samalla he ottavat sydämeni, vievät siitä monen monta palaa. He ottavat mutta eivät anna samalla mitalla takaisin. Sydän pienenee pienen pieneksi.

Lopusta tulee tarkoin varjeltu, arvolasti. Sitä ei enää päästetä ulos kenenkään takia. Sitä ei näytetä. Se suljetaan teräspanssarin taakse. Pian taas sä tuut ja käväset kylässä, hymyilet ja oon sulaa vahaa sun edessä. Samalla mä oon alkanut oppia kuinka leikitään pelaajan peliä. Ei enää olla pelin pelinappula.

Oon kasvanut. Mä osaan erottaa rakkauden muista tunteista. Oon alkanu oppia varomaan sitä.

Oispa kiva olla taas varomaton.