6/27/2014

Disconnect me

Pettynyt, suhun ihmisenä. Ajatuksena millainen sä olisit ollut.
Kun sydämeni epäili, sinä hylkäsit.

Onnellinen, kyllä. Siksi etten erehtynyt tuntemaan, sinä olisit vain puukottanut minun haurasta haavaa uudestaan.

Rakastuit ajatukseen, et ihmiseen.

Se sai mut miettimään, että onko elämä todella sitä, että etsitään loppujen lopuksi vain sitä oikeaa?
Kun sulla on jo ystävät, joista et tahdo luopua ja muut osa-alueet on täytetty niin mitä sä teet enää siinä vaiheessa? Jos vastaan tulee ihminen, josta sä olet kiinnostunut ja teillä alkaa olee juttua. Mitä sitten jos toinen haluaakin olla vain ystävä, ei rakastaa niinkuin sä oletat, mutta hän rakastaa sua. Niin mitä sä teet, eväät hänet? Sä eväät ihmisen. Onko se silloin ollut edes rakkautta?

Mielestäni rakkaus on kahden ihmisen välinen voimakas tunneside. Ajatuksena että se pitää kiinni kaksi ihmistä riippumatta siitä miten molemmat haluaa suhdetta syventää.

Ehkä silloin kun sä eväät ihmisen joka ei välitä heti samalla tavalla sä samalla eväät jotain itsestäs.

Ehkä sä et silloin etsi ihmistä jota rakastaa vaan etsit ajatusta rakkaudesta.

Oikeastaan hyvä kun kaikki tapahtuu omalla painoarvollaan, se auttaa tajuamaan elämässä ihmiset jotka tahtovat elää siinä. Niin on parasta.


6/26/2014

Älä vihaa rakkautta, vaan opi ymmärtämään sitä

Ylitsepääseminen, se alkoi siitä kun pelkäsi.

Pelkäsi et taas rakastun kun näen sut, kuinka sä taas satutat mua.
Koska vain minä kiusaisin ajatuksella meistä ja harmittelisin kun sanaa "me" ei oikeasti ole.

Sua on helppo halata, lähestyä ja kaivata. Mut samalla huomaan.. Elämä on jatkunut. Ystävä, ei rakas. Tärkeä, mutta ei tärkein.

Eilen heräsin aamulla yksin,

radiosta soi musiikkia,

edessäni aukesi upea maisema.

Istuin patiolla pari tuntia ja katsoin vaan eteenpäin.

Yksinäisyys tuntui juuri nyt oikealta, täydelliseltä.
Paikallaan oleminen tuntui kerrankin todella hyvältä.

Ehkä mä en todellakaan tarvitse vielä viereen ketään allekirjoittamaan mitään sitoumusta.



6/22/2014

Nollia ja kasvukohtia

No viime torstainahan mä vihdoin siirryin reserviin, se tuntuu hyvältä.

Tuntuu hyvältä, että saa ottaa omaa elämää niskasta kiinni. Saa aloittaa tarinansa.

Tehdä kirjoittajalle merkityksensä. Tuoda tarinalle hahmonsa.

Tuli juhannus, nautin. Mulla on uskomattomia ystäviä.

Enhän mä ikinä tuu olee yksin, vaikka sitä oikeaa ei oiskaa pitämäs mua kädestä.

Mul on niin monta uskomatonta ihmistä silti kietomassa kätensä mun ympärille.








6/15/2014

Ehkä rakkaus lähettää tekstarin kun sen aika on

Kasvanut taas ihmisenä, samalla hylännyt taas.

Ehkä rakkaus on opettanut mut olemaan kovaluonteinen.

Etten mä ehkä vielä oo valmis tuntemaan tarpeeksi.

Anteeksi. Sä et ansaitse sellaista joka ei vielä tiedä missä olla.

Miten olla ja milloin olla.

Sutena mä vielä kuljen. Mä etsin itseäni, mun paikkaani.

Mun elämä muuttuu niin paljon tällä hetkellä, etten voi luvata mitään.

En tarjota sydäntäni niin hauraalle matkalle.

Sä tuut ymmärtää viel, mä teen ratkaisuja myös sun parhaaksi.

Pian me molemmat hymyillään.


6/09/2014

TJ 10 - aika pukea ajatukset sanoiksi

155 päivää, 155 aamua, 155 iltaa, enää edessä 10. 10 aamua herätä, molempien käden sormet suljettava.
Sitten se kaikki on ohi, ainakin väliaikaisesti, mutta se on ohi.

Armeijaan lähtöön palatakseni, mieleeni palaa pelot, kauhunajatukset. Pärjäämättömyys, luovuttaminen, epäusko itseensä ja omiin kykyihin. Pelko kuinka jään yksin, kuinka mä en tuu pärjää. Kuinka mä hajoan lopullisesti.

On vaikea uskoa, että pian mun elämän tähänastisista koitoksista vaikein on ohitse. On outoa, että päivät ovat loppujen lopuksi vain lipuneet, 5 kk on jo kulunut. Viisi kuukautta sitten puin ensimmäisen kerran palvelusvaatteet päälleni, koin kaiken olevan ihmeellistä. Pian tajusin herääväni joka aamu 5.55, pian huomasin kiirehtiväni aamulla 10 minuutin aikamääreessä tavaroita niskaan ja toteavani etten millään kerkeä mihinkään. Pian siitä tuli vain normaalia, tuntuu kuin 10 minuuttia riitti kaikkeen. Tuntuu, että aikaa oli ylikin.

Pian tuli leirit, tuli romahdukset. Tuli hetkiä jolloin teki mieli luovuttaa, mennä kapteenille kyyneleet silmissä sanomaan "en jaksa". Tuli tapeltua ystävien kanssa, samalla tuli haettua heistä voimavaroja. En olisi jaksanut, en millään tavalla jos olisin taistellut intissä yksin. Minut olisi teilattu kuukaudessa.

Oli hetkiä kun mä itkin, en valehtele sitä. Mun teki mieli luovuttaa. Mä olin tosi heikkona yhden kuukauden. Sairastelin, riitelin, hajoilin. Olin väsynyt. Mua vaivasi huolet ja oman identiteetin rakentaminen jäi kesken muutenkin siviilissä. Jäin keskeneräiseksi.

Tuli ensimmäisiä lomia, tuli monia vapaita, pääsin näkemään ystäviä. Silti varusmiespalvelukseni aikana minun siteeni ystäviini oli säilynyt. Olen kyennyt kokoajan vaikka se on ollutkin rankkaa niin silti kyennyt pitämään kiinni heistä. Olen ollut välillä todella välinpitämätön heitä kohtaan, mutta mitä kuvittelette että jos saan aikaa 2 päivää viikossa ihmisille ja itselleni niin ei sitä aina jaksa. Ihminen täytyy tasapainottaa muiden osalta ja omalta osaltaan elämänsä. Rakentaa tasapaino niiden kahden välille. Ja siitä myös oon ylpeä, että mä oon saanu kavereita intissä. Rakentanut sosiaalista elämää myös armeijaan. Nauranut ja viihtynytkin. Saanut viettää hyvät ja huonot hetket kanssatovereiden kanssa. Se on opettanut paljon toisten tukemisesta ja auttamisesta.

Nyt palaan toiseksi viimeistä viikkoa  takaisin kasarmille. Toiseksi viimeistä. Tämän jälkeen enää yhdet lomat. Sitten alkaa minun elämäni.

Ja rehellisesti sanottuna, mä olen ylpeä itsestäni. Mä olen ylpeä siitä, että mä oon jaksanut tähän asti koko mun varusmiespalveluksen. Mä oon rämpinyt metsässä, vienyt oman fyysisen kykyni äärimmilleen. Vahvistunut ihmisenä. Oppinut tuntemaan omat psyykkiset rajani. Oon vahvempi ihmisenä kuin pitkään aikaan. Armeija on opettanut, että mikään mikä ei tapa vaan vahvistaa. Sanonta pitää paikkaansa.

Saa olla ylpeä itsestään. Ja pitääkin olla.