Frozen as my heart

"Liian kylmän viilee
Sellainen sanoit, että oon.

Aivan liian ylpee

Mut ymmärsitkö koskaan

Et mun kovan kuoren alla

On vain herkkä sydänparka

Se helposti mut tummaan veteen vie

Mä oon käynyt siellä jo

Ja mä tiedän siellä on äkkisyvää

Äkkisyvää"

Sinä tiedät kuinka minusta on tullut rikkinäinen. Hajonnut ehjässä hymyssä. Valehtelija. Vale itselleni.
En tiedä mikä minusta tekee niin itseäni vihaavan.

Vihaan omaa heikkouttani, sitä että kaikki kaadetaan muiden niskaan. Kuinka en enää pysty pitämään salassa itselleni asioita. Kuinka minä en ole enää vahva murehtimaan itsekseni asioita. Jokainen ilta saa mut vaa miettimään virheitä, joita oon tehnyt ja tuun jatkossa tekemään.

Tänään taas mietin, kuinka kiitollinen mun pitäs olla kaikista mun ystävistä. Ne jaksaa olla mulle kilttejä, rakastavia ja välittäviä. Samaan aikaan minusta on tullut kylmä, etäinen ja itsekeskeinen. En pysty rakastamaan. Sydämeni on muuttunut lasienkelin jäiseksi haudaksi, huurteiseksi kyyneleeksi.

Ehkä samalla olen tajunnut, että niin on parasta. Olla jäinen, olla kätkenyt kaikki tunteet, olla ilmeetön naamarinsa takana. 

Samalla sisälläni kaipuu huutaa apua, pyytää palvelusta ja rukoilee pelastusta. Se toivoo lämpöä. Se toivoo sulavansa. Se toivoo avautuvansa.

Antakaa anteeksi, niin monta kertaa kuin teidät kaikki olen laiminlyönyt. Minun jäinen kosketukseni elää yhä.

Kumpa kiroukseen löytyisi pian purkaja.

Bleeding love

Tästä päivästä tuli rankka,


koska minä tiesin. Tiesin olevan paholainen. Paholainen pukeutuneena neuleeseen ja kylmäkiskoiseen hymyyn. Sureviin kyyneliin ja harmaisiin kangaskenkiin.

Sillä minä satutin.

Huhutaan, että jokainen ihminen tekee valintoja. Oikeita ja vääriä. Valintoja joissa sattuu, jotka kirpaisevat mutta ovat oikein.

Minä tänään sanoin mahdollisuudelleni tuntea näkemiin. Tajusin, ettei hän tulisi olemaan onnellinen minun ollessani tässä. En ole valmis itseni kanssa löytämään tunteita tarpeeksi. Olemaan toiselle niin paljon kuin hän on minulle. Olemaan hänen onni.

Minua oli taas siunattu, en puhu millään tavalla pahaa tästäkään. Kunnioitan pois kävellyttä. Hän piti minusta kiinni, hän oli kaikkea mitä jokainen kaipaisi. Minä vain olen jäänyt jumiin omaan jääpalatsiini.

Odotan aikaa kun susta tulee taas ehjä ja me voidaan olla hyvillä mielin taas ystäviä.

Tuntuu silti, että paras oli sanoa hyvästit. Sillä toisen onni tulee olemaan minun onneni.

"Sä tuut ymmärtämään viel et tein ihan oikean ratkasun."

"Oot silti mulle tärkeä."

"Toivottavasti me pysytään ystävinä."

Lue ja vastaa

Tuntuu kerta toisensa jälkeen, että kun aloitan nämä puheet, nämä keskustelut. Monologit ja dialogit itseni ja blogini kanssa. Ne tuntuvat pyörivän samojen kysymysten äärellä. Kunnes vihdoin, vihdoin minä saan vastauksen. Silloin tarina muuttuu, se jatkuu.

Oon käsitellyt blogissani tosi paljon mun kysymyksiä rakkautta kohtaa. Mä oon punninnu sen oikeutta mun elämässä, niitä tunteita. Käsitellyt sitä sekä ystävänä että vihollisena. Oon tehnyt siitä mun ylleni juhla-asun ja rääsyläisen kerjäysvaatteet. Musta tuntuu, että en tiedä onko se sellainen asia mikä teitä kiinnostaa?
Vai pitäiskö mun kertoa mieluummin mitä tein tänään? Kuinka söin aamulla leipää, lauloin Casablancaa ja join kahvia. Kuinka katselin peltoja auringon paisteessa ajaessani Stigin soidessa radiosta.

Oon kertonut mun ihastumisesta, kuinka kasvoin sydämeni kanssa. Kuinka oon oppinut olemana vahvempi. Oon miettinyt, että tuntuu helpoimmalta ola kuin huominen ei tulis. Jokainen blogiteksti ois uusi ja teistä kaikki ois mielenkiintoista.

Mä tahdon kertoa toistamiseen, rakkaus on mulle suurin kysymysmerkki. Oon miettinyt, että mulle ois ehkä parempi vaan astella katuja yksin. Olla yksin kevätauringossa kuulokkeiden kera.

Mut kertokaa mulle, meenkö blogin kanssa saman suuntaan kuin tähänkin asti?

Pitäiskö mun muuttaa suuntaa ja ruveta kirjottaa jostain muusta?

Vai oisko teil jotain toiveita, että mitä tähän blogiin pitäs upottaa?

Pyydän pitkästä aikaa kommenttia ja ajatusta tähän hommaan, vippaa niitä tähän. Ehkä me yhdessä rakennetaan mulle käsikirjoitus jota on ihana lukea! :)

Draw a question into my sentence

On vaikeaa aloittaa kun ei tietää mihin päättää pisteensä.

On vaikeaa aloittaa lauseet kun ei tiedä kenelle ne enää kuuluvat.

Mun on vaikea oppia enää tunnistamaan itseäni.

Tahdon kertoa sulle, että mua pelottaa. Et mä tuun satuttaa sua, et mä oon oikeasti niin paha ihminen. Samalla tahdon kertoa, että en tahdo olla niin paha. Tahdon pelastaa sut, tahdon et oot onnellinen. Mulle on tärkeää et sä löydät hymyn. Mä en tahdo olla se joka repii sun sydämen palasiksi lattialle, polkee ja kaataa suolaa sen päälle.

Miten sä ikinä ymmärtäisit et ehkä musta tuntuu, etten oo luotu muille, vaan itselleni. Tallustamaan hetken vain yksin. Etten ehkä osaa pitää kädestä kiinni niinkuin mun kuuluis. Sillä sä ansaitset parempaa. Minun hymyni ei ole se, joka riittää. Sinä ansaitset enemmän.

Voin kertoa, että löysin ystävän. Mutta unohdin tuntea. Löysin ihmisen, mutta kadotin sydämeni. Ei se ole sinun vikasi. Se on minun omaan alhoon tungettu kiroukseni. Minun rautaristi selkään painettuna. Minun kahleeni kannettavana.

Ihmiset on upeita, sä myös. Mä en vaa tiedä onko mun elämä edelleen yksi iso kysymysmerkki täynnä etsittävää. Ehkä mun on löydettävä itseni ennen muita.

Tai ehkä mä vaan välitän liikaa?