I'm addicted

Blogista on tullut osa elämääni, osa tarinaani, osa askelmiani.

Tuntuisi oudolta olla vain hiljaa, hukuttaa sanoja tyhjille seinille.
Tuntuisi typerältä olla tuntematta, valuttaa kyyneliä vain suihkussa viemäriin.

Tää blogi on tehnyt musta vahvemman, se on tehnyt musta aidon. Siluetti on saanut värit, varjo on saanut kantajansa.

Teetä juodessani mietin, että kuinka paljon minulla on tavoiteltavaa elämässä. Kuinka paljon saavutuksia voin oikeasti tavoittaa. Kuinka oikeasti mikään ei oo mahdotonta jos sitä oikeasti tahtoo.

Mä toivon vaa välillä et sä kysyt mitä mulle kuuluu.

Mä unohdin sen taidon.

Say something I'm giving up on you

Kysymys siitä, mitä minä oikeasti tahdon on vaikein.

Tuntuu vaikealta edes ajatella kokeilevansa.

Pelkään et en oo valmis siihen.

Pelkään et muiden onni löytyy kaukaa mun.

On ihmisiä, jotka rakastuu. On ihmisiä, joihin rakastutaan. On niitä, jotka eivät enää löydä rakkautta.

Tahdon vaa et sä oot onnellinen.

Tahdon et sä ymmärrät etten pakosti oo se, joka tulee tekemään sut onnelliseksi.

Nyt minun on taas mentävä. Se ahdistaa.

En tiedä miten kertoa, tulenko koskaan olemaan yhtä hymyni kanssa.

Epävarmuus naarmuttaa sydämen lasipintaa

Lumihiutaleet pyyhkivät nokisen mustaa mieltäni,

huurteeseen hukkuu henkäykseni, se jäätyy täynnä surua, tihkuen maahan jäisenä routana.

Minua paleltaa, paleltaa pelko. Pelko tulevasta, pelko menneestä ja pelko tästä hetkestä. 

Kätesi tuntuvat lämpöisiltä, samalla en tiedä vetääkö käteni ikiroutaan kosketuksesta. Se johtuu, etten tiedä pystynkö lämmittämään sinua niin paljon kuin sinä minua. En tiedä onko minusta uskomaan, kun sanot et jäällä voi kävellä. Et on turvallista ja se ei hajoa, se että sä pidät huolta etten mä kastu tai huku.

Koska heti ensimmäisellä askeleella jonka ottaisin pitkin sitä jäistä pintaa tuntuisi vaikealta. Mä ajattelisin kävellessäni kuinka ne kädet vaan lähtisivät mun ympäriltä. Kuinka mä näkisin sut pelastavan mieluummin jonkun toisen. Kuinka mä vaa pomppaisin ja rikkoisin loputkin siitä jäästä tippuen avantoon. Mä vaan sulkisin silmät. Olisin leikkivinäni et tää kaikki on ollut unta, kuinka tää on ollut vaa perkeleen uni. Painajaismainen satu. Et mä vaa havahtuisin ja kaikki ois taas niiku ennen.

En sano ettenkö tahtois lämmittää, olla uskaltava. Tahtoisin uskaltaa ottaa ne askeleet.

Ensimmäistä kertaa tuntuu vain, että tämä hetki jossa nyt oon, tulee olemaan parempi ja turvallisempi.

Vaikeus pysyä pystyssä

Kinkkupiirakkaa, marjapirtelöä, hierontaa, saunomista, rentoutumista, kumman kaa. Näin on mennyt minun perjantaini.

Paluu lomille on helpompi, samalla sosiaaliseet paineet on kaatanut mut. On tullut riideltyä ystävän kanssa ja tajuttua ettei mun resursit riitä pitämään kaikista kiinni ja huolehtimaan kaikista kytköksistä. Ihmiset joutuu valitsemaan et onko niistä olemaan mun kanssa tekemisissä. Mä en enää pysty vaikuttamaan siihen.

Oon niin voimaton, niin perkeleen voimaton. Oon tahtonut aina osoittaa muille, että musta on vielä johonkin. Et mulla on vielä intohimoa ja elämänhalua näyttää etten mä oo luovuttaja.

Eilen tajusin, että mun intohimot. Kreikan antiikin tutkiminen, tanssin kehittäminen, oppiminen maalaamaan. Kaikki ne ovat hukkuneet mereen, mustaan mereen.

Minusta on tullut se, miksi en koskaan itseäni tahtonut luetella, luovuttaja. Meri, jossa velloo nyt tuhannet ja taas tuhannet haaveet. Minä en jaksa soutaa niiden perään, minun vanha veneeni, joka myrskyssä on hajoamassa ei kulje kuin aaltojen mukana. Se nappaa matkaansa uuden haaveen, sen taas kadoten pian uusiin aaltoihin.

Pitäminen maailmasta kiinni vaatii ponnisteluja, ei sillä että olisin ajatellut mitään kuolemaa. Joskus tuntuu vain etten ole hyvä ihminen. En tahdo olla. En tahdo enää yrittää. En tahdo pitää kiinni ystävistä, koska tuntuu etteivät kaikki tulisi tajuamaan kumminkaan kuinka minä ponnistelen. Ponnistelen paljon pysyäkseni pinnalla. Kehoni kuormittuu, kuormittuu ja huutaa. Huutaa apua.

Eivätkä ihmiset huomaa, kätkettyä kipua mikä hymyni taakse hukkuu. Kylkeeni koskee, kurkkuuni ja päähäni koskee. Puhuminen on välillä vaikeaa, koska en keksi enää miten puhua. Mistä puhua, kenelle jakaa ajatuksia.

Ehkä todellakin on olemassa luovuttajia, sekä ikuisia kakkosia. Mä taisin hävitä tässä pelissä.

Kuule mun hätähuuto, silloinkin kun on pimeää

Tahtoisin yhden selkeän linjauksen, tähän kaikkeen.

Tahtosin tietää onko sulla viel jotain hampaan kolossa mua kohtaan,

tahtosin taas sit sulta sieltä takarivissä tietää, että mitenkä luulet mun jaksavan.

Sinä kolmas vasemmalta saat kysyä kysymyksen, miksi sä et tee mitään?

Mä en osaa vastata, suu auki jään tuijottamaan. Mumisen ja rykäisen seuraavan kysymyksen.

Sinä lakkipäinen herra siitä edestä, kysymys kiitos. "Kehen sä luotat?"

Luottamus.... 

Oon ruvennut pohtimaan tätä kunnolla. En luota enää niin paljon kuin ennen, en luota samalla tavalla ihmisiin kuin ennen. Sinisilmäisyys on haalistunut, väri alkanut vaihtumaan. Skeptisyys on lisääntynyt.

Pelkkä luottamus toiseen vaatii nykyään niin paljon enemmän. Niin paljon läheisemmän suhteen toiseen. Luotan muutamaan todella paljon, voin kertoa kaiken. Nykyään siltikään uudet ihmiset, jotka pääsevät minun henkilökohtaisen alueeni sisäpuolelle joutuvat tekemään paljon enemmän. He joutuvat työstämään sitä, sitä kuinka murtaudutaan sen kilven lävitse. Kilven minkä sisään patoan niin paljon ajatuksia, salaisuuksia, mielipiteitä.

Ja jaksaminen, on vaikeaa.

Tunnen olevani väsyneempi kuin koskaan ennen, mulla tapahtuu liikaa tällä hetkellä. Tuntuu ettei aivot ja kroppa pysy kaiken kaa nyt ihan samalla tavalla kuosissa.