Katoan sokkeloon

Tänään polkiessa kotiin, teki mieli itkeä.
Samalla teki mieli jäädä siihen, maailmaan lämpimään ja hiljaiseen.

Teki mieli puristaa jotain kädestä, purra hammasta.

Miks mä kuuntelen musaa joka saa mut tuntee olon niin merkityksettömäksi?
Miks mä kidutan itseäni sanoilla jotka ei oo mua satuttanut?

Minkä takia mä oon niin yksinäinen, vaik mun ympärillä on kaikki. Kyl mä oikeasti tiedän.. Mä tahdon vaa kyseenalaistaa sen viel itseltäni.

Elämä on meille molemmille, sulle, mulle ja jokaiselle.

"Tässä mä seison kaipausta rinnassa

Vaikka tää loppuisi yhdessä illassa

Maailma on minun, maailma on sinun

Maailma on tehty meitä varten

Jokainen tänne jonkun jäljen jättää"

Haloo Helsinki! - Maailma on tehty meitä varten

"Tietenkin pitäis tyytyy siihen mitä mä oon saanut aiemmin

Ettei koti ole joku aamu pommitettu

Tietenkin pitäis osaa olla onnelinen sunkin puolesta

ja sulkee korvat katkeruuden kuiskinnalta."

Haloo Helsinki! - Jos elämä ois helppoo

Hiljaisuus on vallannut blogini, ei siksikään etteikö mulla ois blogiin kiinnostusta, sitä on aina. Ei oo ollu vaa nyt oikeen mitää sanottavaa. Tunteet seilaa tavalliseen tapaan edes takaisin yli ja ympäri. Haloo Helsinki puhuu välillä niin kauniisti, etten oikein tiedä kuin upeaa sitä on kuunnella.

Kurjien aikojen takia on muistoja, kullattuja muistoja. Niillä selvitään päivästä toiseen yli vaikeiden asioiden, vaikeiden vaiheiden ja aikojen. Tulee pysähdyttyä paljon enemmän, miettimään itseään ja tekojaan. Tulee harkittua tarkemmin sanoja ja liikkeitä. En sanoisin, että elämä olisi mitenkään nurinkurin. Päinvastoin. Elämäni on aurinko, aurinko valaisee, aurinko polttaa, aurinko on lämmin, aurinko on kuuma. Mun elämäs on ne nurjat puolet pienine säikeineen valoa. Ei ole elämää ilman huonojakin aikoja.

Elämä alkaa siitä asti kun synnytään, sitä ei tule koskaan kyseenalaistaa. Se lopetetaan vasta kuollessa. Siihen asti se on elettävä täysillä.

Miksi sä jäisit sun elämän kaa oottamaan? Mee sen mukana, tee virheitä, virheet opettaa. Jos ihminen ei tekis virheitä, ei se tekis koskaan oikein. Ihminen oppii. Ihminen elää. Elä säkin :)

Kuvia Tampereelta

Tampere, Särkänniemi, Pitkä kuuma -85- kesäteatteriesitys Pyynikin kesäteatterissa, naurua, hissejä, yökerho, Terrakotta-näyttely, hymyjä, vitsejä, ruokaa, astelua ja ajatuksia. Sinetöin nämä vapaat näin.

Jos sä vaan laittaisit ajatuksen mun lippaaseen?

Ehkä mä oon vaa paska ihminen,

ansaitseeko ihmiset sellaista?

-

Loppuuko kyyneleet kun katsoo kuvajaistaan tarpeeksi kauan?

-

Saako toiselle aikaan hyvän elämän,

jos itse koittaa elää siinä?

-

Jos edes sä et hymyile,

onko maailma siinä vaiheessa kääntänyt mulle selän?

Rakkaus on kaipuu, rakkaus on katse

Ehkäpä pitkästä aikaan, hymyni uppoutui kun sain katsoa, katsoa rakkauteen.

Se tuntui niin hyvältä, tuntui hyvältä taas vajota siihen tunteeseen.

välillä käyn tosi pitkiä retkiä itseni sisälle, tutkii koko tunnetta

Mut kaiken tän maailman arjen keskellä

oon huomannut et kun on niitä aikoja, jolloin joku pitää hyvänä. Halaa, herättää sut aamulla suudelmaan.

Se pistää miettimään, et ei ehkä rakkaus ookkaa nii julmaa?

Kun sä sekoitat sateen sun väreihis

It's sad but it's true

there's nothing to do

and nothing to say

Yön kajo

Sinä kuiskasit hiljaa minulle sanoja,
joiden mukana myötäilin

Sinä näit yössä päivän ja päivässä yön,
minä hiljaisuudessa vain valvoin

Katsoin yöhön pimeimpään,
en saanut unesta kiinni

Teetin itselleni esteitä,
joiden yli oli vaikea kavuta

Hiljaisuudessa pohdin vain,
pohdin väsymyksen keskellä

Entä jos kaikki olisikin aina helppoa?

copyright of photos: Antti

Rooli, se pinttyy suhun.

En tiennyt ennen kuinka heikko olin, väitin selviytyväni aina yksin. Sanoin: "Ei musta tarvi huolehtia" Sanoin: "Menkää vaan kyllä mä pärjään", oikeasti sanojeni takana hiipi sanat: "jääkää joku mun kaa, sanokaa mulle jotain kivaa"
Mä monesti jos ollaan baarissa porukalla ja yksi meinaa jäädä yksin niin joko jään yksin siihen pöytään tai sitten käsken jonkun muun jäämään. Mä en tykkää jos joku jää yksin, baariin tullaan porukalla ja musta silloin ei olla yksin.

Mä oon itsekäs ihminen. Allekirjoitan sanan itsekäs.
Vaikka teen ihmisille tekoja, yritän olla mukava ja kaikkea niin samalla mä tajuan et en tee sitä täysin pyytteettömästi.

Mä tarviin kiitoksen välillä, tarviin kehuja.

"Sä oot hieno ihminen", pienetkin kehut, ne auttavat  mua jaksamaan.
Ku välillä tuntuu ettei maailmas saa mitää huomiota vaik kui yrittää olla muille mieliksi.
Oikeasti pitäs olla epäitsekäs ja tehdä ilma mitää kiitosta tekoja.
Mut emmä osaa olla, mä oon sen verran itsekäs ihminen.

Itsekkyys on ihmisessä silleen hassu asia, sillä jokanen on oikeesti vähän aina itsekäs. Meidän tarvii olla itsekkäitä.

Mut samalla kyl mä autan muita, mä teen sitä koska mä tahdon et muilla on hyvä elämä. En tahdo et kukaa kärsii kurjaa elämää. Must on hienoa jos saan jotkut yhteen. Musta on hienoa jos joku kertoo et sil menee hyvin, on hienoa olla osana siinä elämäs jos saa jotain hyvää aikaa.

Ehkä mä oon jo asettunut siihen asemaan, että mä tarjoan muille apua.

En oo katunut roolia, sekä samalla tajusin et onpa tää tälläi postaus et XD-lolteinihuomiopostaus. Ei se oo.

Mä puhun täs blogissa mun elämästä, mun ajatuksista, mun teoista.
Samalla toivon muiden saavan näistä rippeistä ajatuksia itselleen, saamaan ihmiset pohtiman.

Mut niin, en oo katunut rooliani, välillä tahtoisin vaa et joku ottais sen mun roolin.

Yks seinä murrettuna

Eilen mursin elämästäni yhden seinän,
tiiliseinä valui tomuna maahan.

Puhun tällä kertaa pelkojen kohtaamisesta,
pelot jotka pitänyt mut niin kauan paikoillaan.
Pelot, joiden takia en oo ollut oma itseni.

Minusta meidän pupun kuva sopi tähän tilanteeseen :)

Eilen yöllä oltiin kavereiden kanssa juhlimassa,
yhtäkkiä yläkoulun menneisyys haamuili siihen todellisuuteen.
Heidän puheensa kalskahtivat aluksi korvaani kun puhuivat minusta,
lähdin kävelemään tanssilattialle ajatellen asian lipuvan vain korvieni ohi.

Kerroin kaverilleni, jonka jälkeen totesin et enää ei oo sen aika et perääntyisin,
ei mul tuu olee minkäänlaista onnea elämässä jos aina vaan pakenen.
En oo tullu tänne pakenemaan elämää.

Kävelin näiden henkilöiden luokse ja kysyin onko heillä ongelmaa näiden asioiden suhteen?
sitten he sanoivat ettei ole.

Olin voittanut.

En puhu, että voitin heidät.
Vaan voitin itseni,
voitin pelon kohdata jonkun jolla on ennakkoasenteita minua kohtaan.

1-0 minulle

Värit hukassa sun paletissa

Raskaat, raskaat ovat silmäluomeni, hitaasti painautuen kiinni. Huokaisen ilmaa, johon sinä hukuit. Katselen kohti taivasta, tiedottomana tulevasta. Samalla niin valmiina tekemään askeleeni, samalla niin täynnä pelkoa. Epävarmuus ympäröi mut, oma jaksaminen, muiden myötätunto, oma riittävyys muille.

Kaikki asiat pyörii, pyörii tunnista toiseen.
Kelpaanko minä muille sellaisena mitä oon, olenko minä tarpeeksi hyvännäköinen, että minun kanssa voi pyöriä? Olenko minä tarpeeksi hauska ja fiksu, et minun kaa voi jutella? Olenko minä sellainen mitä ihmiset kaipaa?

Ootan taas uutta aamua, hitaasti näen sen lipuvan kellon mukana. Minä en tule yhtä nopeasti, tuntuu että tulen pari päivää jäljessä todellisuutta. Omalla saamattomuudella, omilla negatiivisilla puolilla saan aikaan paljon pahaa. Paljon eripuraa, paljon tuhoa, kaaosta, sotkua.

Puhutaan, että ihmistä tulee rakastaa kokonaisuutena. Hyvä ja paha kulkee tässä käsi kädessä. Ei toista voi oppia rakastamaan/ymmärtämään koskaan ellei tajua hänessä myös niitä huonoja puolia. Ne on osa sitä kokonaisuutta missä mäkin elän.

Sanotaan, että pitäs elää pilke silmäkulmassa. Maailma on oikeesti aika vaikee paikka tajuta oma riittävyytensä, aina pitäs tietää niin paljon. Aina pitäs pyrkii olemaan muita parempi, aina pitäs olla kaikin puolin upeampi. On vaa vaikea olla jotain, mihin välillä oma jaksaminen ei riitä.

En tie mitä mä kaipaan elämältä, kaipaan sitä kosketusta. Kaipaan sanoja, kaipaan kehuja. Tuntuu muuten et en saa mitään palkkiota tästä elämästä maailmassa. Mut kyl mä saan, vaikka mulle ei sitä sanottais päin naamaan.
Joskus ihminen vaa tarvitsee kuulla ne joltain ihmiseltä oikeasti. Sillo sitä jaksaa.