Jokainen sana on kasvattanut mua, jokainen puheenparsi on tehnyt musta upeemman

Mietin yöllä, mihin maailma meitä oikeastaan vie?

Mietin mitä musta on tullut tässä ajan kuluttamas maailmassa.

Aina jokaisen lauseen jälkeen jään kuuntelemaan musiikkia, jään pohtimaan mitä sanoisin seuraavaksi.

Tuntuu, että siinä vaiheessa kun pitäisi sanoa jotain. Kaiken. Kaiken mitä on miettinyt jo valmiiksi, tiedättekö vähänkuin silloin kun näkee jonkun ja on miettinyt päässä jo mistä puhutaan ja kaiken, sit se on vaa sellaista et "moi.. joo.. mitä kuuluu?" 

Minusta tuntuu välillä juuri siltä, kun pitäisi kertoa et kaikki heittää häränpyllyä, itkettää, on kurjasti, ja kiinnostus on nolla. Ni sit ko pitäis jollekin kaikki kertoa, ni pää lyö tyhjää. Hymyilen hölmönä, oon vaa ku ei ois mitää maailmas vikana.

Lainaten tuttua biisiä (Kuuluuks - Juno) 

"Heei, kuuleeks mua kukaan?
Kuuleeks mua kukaan vai oonks mä yksin, oonks mä yksin?
Mä tulin tänne huuteleen, kai joku mua kuuntelee.
Mä tulin tänne huuteleen, kai joku mua kuuntelee."

Mul on tuntunu joskus tolta, kuuleeks mua kukaan?

Onks mun sanoilla sen enempää merkitystä, onko ne kellekään oikeesti tärkeitä.

Mietin joskus, oonko mä täs maailmas yksin?

Oonko mä vaa yksin luotu tallaa näit katuja.

Mä puhuin yksin, puhuin silloin runoilla,

silloin toivoin jonkun lukevan, kuuntelevan rivien välistä.

Kuunnellen kuinka mun elämä oli kadonnut,

kuinka mulla ei ollut mitään.

Tuntuu hassulta, kuinka runoilu vain jäi.

Vähän harmittaa, mutta samalla tajusin äsken(oikeesti) et runoilu oli mulle nuoruuden siirtymävaihe. On olemassa ihmisil päiväkirjoi, ihmisil on masennusta, ihmisil on blogei, ihmisil on musaa. Ihmiset etsii tapoi, tapoja joilla ne poistaa pahan mielen.

Runoilu oli mun tapa kestää se aika kun maailma tahto musertaa mut, tapa jolla purin tunteet kun en voinut kyyneleitä vuodattaa kenenkään ees. Itkin teksteille, itkin riimeille. Puhuin sydämen runoihin. Löysin silloin runoilusta mulle tukiverkoston. Nyt runoilu jäi, mä siirryin blogiin.

Bloggauksen alku oli mulle merkki et mä olin valmis ottaa itseni kaa uuden askeleen. Olin valmis ottamaan mun itsetunnon kaa uuden prosessin. Päätin aloittaa tällä mun itsetunnonrakentamisen. Ja voin sanoo et mun prosessi alkaa pikkuhiljaa olla päätökses. Mun prosessi pään kaa alkaa tulla päätökseen, kehon kaa se on vielä kesken, mut oon samalla hyväksynyt itseni.

Mä en oo laihin kaikista, se harmittaa tietty, voisin tehdä itse muutoksen itseeni. Se vaan vaati päivän ku saan sen. 

Mut mä oon muuten uniikki ihminen, niinko me kaikki. Mussakin on varmasti paljon hyviä puolia. Esim. sen tajuaa sillo ku joku laittaa viestin mis kertoo mitä asioita mus on positiivist. Sillo näkee onnistumisen.

Siksipä teitä lukijat kehotan, miksette piristäis jonkun päivää?

Mee laittaa fbs sille viesti, vaikka et ois puhunu pitkää aikaa. Kirjotat sille asioita minkä takia se on just nii hieno ihminen ko se on! Koska voin vannoa, et sä et häviä siinä mitään, saatat luoda uuden alun uuteen ystävyyteen.

Miten tää teksti piti mennä eri asian pohtimiseen? No kai tääkin on tapa puhua.

Tampere !

Seikkailin kaikki vapaapäiväni Tampereella. Näin ystäviäni ja olin samalla välillä yksin.
Tapasin uusia kasvoja, juttelin. Koin maailmankuvan syventyneen.

Kävin yksin ravintolassa, istuin yksin smoothie kädessä kahvilassa.

Katsoin kun maailma meni, minä jäin.

Mietin häntä, kuinka kaipaan häntä,
kuinka maailma on parempi paikka.

Silmäni lepäsi maisemassa, maisemassa jossa kauneutta eli.
Auringonpaiste ja ne värit.

Pelasin minigolfia kahden hyvän ystäväni kanssa, voitin!
En välittänyt niinkään kisan lopputuloksesta vaan siitä kuinka hyvällä porukalla saa hymyn huulille.

Mietin, että olenko välillä liian ailahtelevainen ja tunteellinen.
Oon välillä.. Vähän liiankin.

Mä osaan myös irroittautua, elää elämääni kuin muutkin.
Mä tahdon elää, niin mä tahdon.

Nimeni on oikeesti jees, vasta nyt oon sen tajunnut.

Söin ehkä maailman parasta jäätelöä.
Rakastuin jäätelöön.

Lihosin urakalla, mutta kun pääsin takaisin kotiin kaverieni ensimmäinen kommentti "oot laihtunu"

Menin hyvässä seurassa, oli todella kivaa. Oli kivaa tavata vanhoja tuttuja

Maailmaan mahtuu tosi paljon jees- ihmisiä. Oikeesti, voi vitsi.
Vau elämää!

Ulkoasu muuttuu uu u uu u

Täällä puhaltaa uudet tuulet, mitä mieltä sä oot. Banneria muokkaan vähän lisää viel ku ehdin mut tällästä tästä alkaa muovautuu. Muutoksia? Lisättävää, jtn pois? :)
Kerro mielipiteesi nyt :)

Ps. Terveiset täältä Tampereelta :)

oon vaa ehkä navigaattoria vailla

En tiedä mikä mulla on, niin toivoton, eksynyt, väsynyt ja samalla niin kadonnut olo.
En tarkoita tätä hetkeä, minulla on ystäviä lähellä.

Samalla mulla on hyvä, rakastettu, aito ja iloinen olo.

Feikki, sitä oon monesti. Pelko et mut on vaa hukattu, jätetty tuuliajolle.

En jaksa välillä enää itsekään itseäni. Silti oon vahva. Niin mä oon.

Oon piilossa omien naamioiden suojissa, samoissa piilopaikoissa päivästä toiseen.

Tarviin sut tähän mun viereen nyt. Pitää mua kädestä, halaamaan mua, antaa mun itkeä. Itkee kaikki paha olo pois. Sut todistaa et mä oon jollekin tärkeä.

Koska mä en jaksa yksin. Eihän kukaan jaksa.

Don't you know we're not cliche?

Sä pyydät multa katkelman mun elämästä,
mä voin vaa kertoa

et oon ollu heikko, oon ollu murskattu, oon ollu murjottu
voin kertoa,
että mä oon ollu rakastunut, rakastettu, jätetty, satutettu, rakastettu uudelleen.

Sä pyydät mua katsomaan silmiin ja puhumaan,
mä en uskaltanut, mä käänsin katseen pois.

Sä opetit mut puhumaan, sä opetit mut kohtaamaan katseen

sä opetit mut avaamaan suun.

Tuntuu heikolta tajuta ettei selviä ilman toista,
on jotenkin niin kiinni toisessa.

Samalla tajuaa olevansa vahva,
kun on joku jota täytyy suojella. Jota josta pitää kiinni.

Mä henkäisen kevätillan keuhkoistani,
katselen sitä katoavaa maisemaa taivaanrannan taakse

mietin, että tuleeko päivä kun minut viedään pellon laitamalle auringonlaskuun,
katsomaan sitä näkyä.

Pidä kädestä kii, suutele mua. Leiki ettei mitään muuta ole maailmassa kuin me kaksi.
Olen hupsu romantikko, tiedän.

Sä tilaat multa ymmärryksen,
ymmärränköhän itsekään välillä mitään.

Mä tiedän et opin ymmärtämään itseeni joku päivä,
olen valmis ottamaan oppia virheistäni.

Niit on vaa välil niin pirun vaikea ruveta muokkaamaan,
ne on ku pinttyneitä likatahroja,
niitten pitää antaa ensin vähän liota ennenkuin ne on valmiita irtoamaan.

jussia tääl + video

Te halusitte joskus videon multa, mä päätin noloilla tän jussin takia ku oon vaa työtä tekevä ollut! Tsaumau!

Tartu hetkeen, ei siinä oo mitään noloa.

En tarvitse istua kylmässä yksin,
mulla on ystäviä.

Mä pelkäsin ennen elämää,
nyt minulla on se.

Pelkäsin ennen tarttua kiinni tilaisuuksiin,
pelkäsin olla vapaa.

"Toi on noloa", mä sanoin.
Nolompaa oli jättää asioita tekemättä.

Pelkkä pelko muiden ajatuksista,
ne rajoittivat mua..

Rajoittivat mua kokeilemaan jotain uutta.
Kokeilemaan mitään.

Mutta nyt oon paljon rohkeampi,
ei ole enää kahleita

ei ole enää sanaa nolo.

On ystäviä. On tavoitteita. On haasteita. On unelmia.

Ja yksi elämä on liian lyhyt aika olla tarttumatta tilaisuuksiin,
 joista voi tulla upeimmat muistot maailmassa.

We can walk walk walk walk..

Sä kävelet kanssani yössä, jossa muut eivät.
Sä kuuntelet ne kyyneleet, joita muut eivät näe.
Joita muut eivät pyyhi.

Sä näet ja kuulet mun pelot,
sä vaihdat sanoja yön vikoinakin tunteina.
Se saa mut tuntee olon tärkeäksi.

Yö pimenee, mun tunnit tuntuu hupenevan tiimalasissa.
Samalla mä yritän antaa kaikkeni.
Et säkin tuntisit olos hyväksi. Et sä olisit ainutlaatuinen

Sä tiedät ettei minua kiinnosta sinun paheesi,
ne ovat osa sua.

Mullakin on paheeni,
mullakin on nurja puoleni.

Yksi päivä sä vaihdat askeleet, yksin kaksin kolmin kuljet.
Tärkeäksi ystäväksi, sä oot upea.

Mä oon vahvempi,
mä en oo enää niin tekopyhä yö.

Koska mulla on ystävä, ystävä jolle oon tärkeä.

Maa on kaunis.
Mä tiedän joka hetki sen,
oon jakanut sen askeleet sunkin kaa.

Oon saanut niin paljon elämässä enemmän,
niin paljon tavoiteltua enemmän.

Tammikuu muutti mun elämää. Se pelasti mut

I took a sip of my glass of life

And You say ooh la la

Canon EOS 1100D

Elikkäs tänän pääsin viimein lähdin ostamaan tuon Canon EOS 1100D kun oli aika halpa setti ja silleen. Jatkossa ostan varmasti jonkun muun objektiivin, mutta ensihätään tyydyn tuohon EF-S 18-55 III objektiiviin. Blogiini kuvasaldo alkaa siis lisääntyä huikeasti ja tässä vähän kun kävin nopee räpsäsee ja tesmailee tota kameraa käytännössä.

jos saisin tunnin lisää vuorokauteen

Stressaa työt, stressaa ajankäyttö.
Stressaa toi sää.

Stressaa.

Jos mulla olis ees yksi tunti enemmän vuorokaudessa.

Jos mä ees hetken saisin elää niin ettei tarvis suunnitella niin paljon.

Kaikel on tapana järjestyä, niinhän sä aina mulle sanot.

Mul on syy elää

Mihin mä oon jäänyt?
En tiedä sitä itekkää.
Tuntuu oudolta palata aina välillä blogin puolelle takaisin muutamienkin päivien tauolta.

Mut toisaalta mä en oo jäänyt mihinkään.
Mun viikko on ollut huikea. Mä oon ollut.
Itkenyt, itkua sekä hyväst et pahasta. Sanotaan et tulevaisuus saa mut välil itkee.

Mut toisaalta oon itkeny rakkaudesta, en sellaisest surusta vaan ilosta jonka mä koen rakkaudesta.
Se et saa vierellee jonkun johon voi tukeutua.
Se et voi soittaa toiselle kun on juuri asiat ihan vinksin vonksin ja pelottaa. Se et toinen sanoo puhelimessa et "älä ala itkee ku muakin alkaa itkettää".

Ehkä sitä juuri kaipaan välillä.
Palan hattaraa kun kaikki muu on nurin niskoin.
Lämpöä ja läheisyyttä kun tuntuu maailman hyljänneen.
Sanoja, joilla on merkitystä.

Palan unelmaa ripoteltuna karulla todellisuudella.

Mä oon vaa yksi tallaaja,
mut mä oon jakanut mun tieni toisen kanssa.

Ja parit sanat lyriikoin:

Kysyt, miksi kannattaa jäädä tänne jatkamaan,
mihin meitä tarvitaan, kun oikee ja hyvä aina maahan poljetaan.
Miks sen täytyi tehdä niin, sen jota paljon rakastettiin.
Kysyt miksei mekin voitais lähtee täältä helvettiin.

- Haloo Helsinki, toiset lähtee toiset jää

Mut mä jatkan, mulla on yksi maailman parhaimmista syistä siihen.

Se syy on kiinni toisessa ihmisessä.

Valkolakkisia ja tuhansia asfalttiviidakkoja

Ylioppilasjuhlat elikkä lakkiaiset tulivat ja menivät. Sanottakoon, että nautin päivästä täysin siemauksin aina illan pikkutunneille asti kunnes taapersin nukkumaan.

Tunteet velloivat koko päivän laidasta laitaan. Isotätini pääsi vielä juhliin, he lauloivat minulle laulun, hän piti puheen. Hän itki, minäkin meinasin. Mut sit en kehdannut. Halasin häntä pitkään. Itkettää taas kun ajattelenkaan. Hän sanoi, että olen rakas. Hänkin on mulle.

Laskin ruusun haudalle, tajusin siinä vaiheessa etten tule toista kertaa tekemään samanlaista retkeä, saman merkityksen saaneena. Mut samalla mä oon saavuttanut nyt tosi paljon. Miettikää, oon ylioppilas. Se kuulostaa hienolta.

Samalla mä oon niin kiitollinen sukulaisten lisäksi mun ystävistä, miten paljon niitä mulla on. Kui upeita jokainen on. Todella todella rakkaita ja tärkeitä.

Ihmisiä on tullut ja mennyt, kadonnut kosken mukana tuolle puolen. Samalla he ovat niin lähellä, jokaisessa elossa olevassa, jokaisessa hymyssä, jokaisessa kyyneleessä. Muistoissa ja sydämessä.

Oon kasvanut niin paljon, kehittynyt. Nyt suoritin perjantaina myös inssin. Ajanut vähän autoa yksin. Päässyt hengähtämään ja miettimään asioita tien päälle. Ollut vain.

Kiitos vielä lukijoillekin. Ootte aina ollut mun tukena jokaisessa askeleessa, jokaisessa sanassa jota oon blogiin kirjoittanut. Kiitos teille.