Huu jee jee ja stressii lissäää!

Tänään päätettiin 2 näytökset kaupunginteatteris tanssien suhteen, tuntuu samalla et mun elämässä on jäämässä jotain taakse. Ens syksynä tuskin voinen tanssia jatkaa ku intti sotkee kuvioita.

Mut tuntuu toisaalta ihanalta et nyt on taas suoriutunu showjazzin pohjalta vuoden verran taas kehittyneemmäksi :)

Ja toinen juhla on vielä se et mulle meni yhdet housut jalkaa jotka ei viel puoli vuotta sitten mennyt. Eli oon siis solakoitunut taas hieman lisää jee! :)

Viel ois lakkiaissiivoushässäkkäressi, ihania hetkiä ennen sitä, autokoulua ja töitätöitä. Joten kivaa viikkoa teille. Palataan loppupääs tätä viikkoa sit vähän enemmän kertoo. Nyt on vähä liia hektistä et blogiin pystyis kunnol pysähtyy!

Oon ylpeä oikeesti itestäni

On tullut aikoja joina mä mietin mihin mä meen

Hymyjä ku mietin et teen oikein

Epävarmuutta ku en oo aina ihan varma mihin mä meen

Usko kaikkeen kauniiseen

Varma et tää maailma on mua varten myös, kaikki mitä se tarjoaa mulle on upeaa

vaik välillä mä peitän puolet itsestäni pimeään ja pakenen

Silti kaikissa heijastuksissa oon ylpeä siit et oon just mä

Ja et mulla on ihania ystäviä

Ja et osaan fiilistellä elämästä just sellaisena kun se on

Koska must on ylpeä yksi tosi tärkeä ihminen, miksen mäkin ois ylpeä itsestäni?

Luultavasti muutkin on, koska pitää olla ylpeä siitä mitä on. Silloin voi olla ylpeä muistakin.


Kuvat Copyright Antti

Cause my heart bleeds when I'm alone

On niin yksinäistä.. Niin kylmä olo.

On niin ikävä, niin suunnaton ikävä.

Mä puhallan kynttilät sammuksii ja mietin vaa kaikkia muistoja.

Mulla on stressi päällä; tanssiesitykset, autokoulu ja lakkiaiset.

Toisaalta mä oon onnellinen, kun mulla on joku aina välillä täs vierellä.

Välillä yksin ollessa mä mietin kyl sitä kuinka kaipaa toisen läheisyyttä, mutta välillä mä rohkaisen mieleni sillä ajatuksella et se toinen on aina lähellä vaikka kuin kaukana se olisi.

Mut välillä on niin suunnaton ikävä.. Oikeastaan aina, aina kun hän ei oo täällä.

Mut hei, ihminen on luotu olee vahva, tekemään kaikkensa muiden takia, auttamaan muita. Jos mä päätän olevani vahva. Ehkä muut uskoo sen?

Ehkä mä itsekin uskon sen?

Ootko sä valmis olemaan aikuinen?

Olen tässä katsellut ruutua ja otsikkoa jo tovin, miettinyt mitä sanoa.
Pitkästä aikaa on olo oikeasti neuvoton. Sydän ja järki huutavat vastakkain, taistelutantereella jolle ei löydy voittajaa.

Oon niin neuvoton, kysymysmerkkejä täynnä. Mua ahdistaa. Tuntuu jotenkin etten pääse eteenpäin suuntaan enkä toiseen.

Pari kyyneltä.. Yritän olla aikuismainen. V*ttu.. Enkö vois olla vaa kakara ja saa itkemällä kaiken mitä haluan. Enkö mä saa 3 toivetta ja päättää et kaikki mun elämässä ois onnellisen lopun päässä.

Ei ku mun on vaa kestettävä se kuin mies. Et sydän ei aina pakosti saa kaikkea mitä se haluaa.

Tuntuu tosi pelokkaalta nyt. Voinks mä palata 3 vuotta taaksepäin ja ottaa uuden elämän alulleen. Koska mua itkettää olla risteyksessä.. Jossa jokainen suunta vie multa paljon.

Mut oon vahva.. Ainaki leikin olevani.

Viikonlopun vanha, mutta "Lämpimät onnitteluni läpi menneen ylioppilastutkinnon johdosta!"

Huhuhhuuu, jätinkö ehkä tärkeimmän saavutukseni tähän astisesta elämästäni melkein teille jakamatta!

Tosiaan ihan semiokjeespaperit tuli tosiaan lautakunnalta viime viikolla, jännittyneenä päivitin nettiä jo aamusta asti kun en kouluun mennyt niitä hakemaan. Mietin vaan et lakitunko, mutta kaverini sitten sendi viestin onnitellen minua ja linkkasin ess:n sivut jossa nimeni sitten komeili muiden joukossa.

Oon nyt siis saavuttanut ylioppiluuteni, tai enhän viel oo ku nyt on pari tiukkaa viikkoa työn ja ihmisten ohella kodin laittoa juhlakuntoo!

Kun sais vaa aikaa revetä 8 paikkaa samaan aikaa ja yrittää viel samal oma pääkoppakin pitää kunnossa.

Mut oikeesti ihanaa, tää on niin helpottavaa!

Mä saan valkolakin jee! :)

"Tärkeintä mulle on.."

Paljon asiaa, hiljaiseloa, sanottuja lauseita, kadotettuja katseita. 

Nyt otan muutamat ajatukset tähän käsiteltäväksi, tai pohdittavaksi. Itseksenihän tässä monologia käyn blogissa teille arvon ja rakkaat lukijat ja tsegeilijät.

Uusi aamu, raikas kevättuuli, aurinko. Uudet versot puskevat hitaasti puiden lomasta, maisema joka oli vielä muutama kuukausi takaperin karu, mustanpuhuva ja kuollut on taas eloisa. 

Kesä on aika johon tahdon unohtua.

Sido mut sun sydämeen laulaa Riku Torkkeli. Se saa mut taas ajattelemaan, ajattelemaan kuinka paljon rakkaus on tehnyt mulle hyvää. Oon oppinut itsestäni enemmän kuin pitkään aikaan. Kui paljon tahdon olla kiinni rakkauteen, ihmiseen josta se rakkaus syntyy.

Tuntuu kurjalta, kurjalta palata tyhjään asuntoon, kerätä yhdessä vietetyn ajan ruokatarvikkeet ympäri kämppää keittiöön. Viikata peittoja, joissa etäinen hajuveden tuoksu hiipuu. Lämmittää ruokaa itselleen, kun tietää ettei ole ketään muuta vierellä jolle sitä laittaa. Avata televisio ja katsella sitä tietäen, että ei pääse paijaamaan ja pitämään lähellä toista.

Se sai minut väkisinkin kyyneliin. Tein vielä erään ratkaisen virheliikkeen, laitoin musiikkia soimaan.

Hitaasti kelasin itseäni. Olen tajunnut välillä kuinka törkeä osaankaan olla. Ehkä pelko menetyksestä, yksinjäämisestä, se että tietää sydämen olevan jokaisessa hetkessä murskattavissa saa mut varovaiseksi. Törkeäksi, julmaksi. Haen lohdun toisen käsistä, katseesta, pusuista, osoituksesta että välittää. Haen varmuutta sitä kautta, todistetta siitä et rakkaus on oikeasti tosi kaunis asia.

Sä oot söpö kuin suklaa. Ei aina tunnu siltä, mutta samalla tuntuu maailman täydellisimmältä. On  mussa paljon asioita joissa mun täytyis petrata, koska mä en tahdo murtaa sydämiä. Mä tahdon tarjota onnellisuuden. Tahdon et ihmiset on onnellisia, tahdon et rakkaus sisältää onnea. En tahdo satuttaa, en koskaan tahdo.

Tahdon et hänkin on onnellinen, ettei häntä kaduta mihin hän on ryhtynyt. Koska oikeesti mä en oo se söpö kuin suklaa vaan hän. Koska hänen tulee olla onnellinen. Mä tahdon olla se syy minkä takia hän on onnellinen. Mä tahdon tarjota rakkauden. Mä tahdon tarjota turvapaikan, en taistelutannerta.

Mä tahdon olla sitä arkea, sitä elämää. Se käsi johon tarttua.

Ja hei, mä söin kerranki pitkään aikaan ravintolassa. Uusien ihmisten lähellä. Uusien kasvojen kanssa, seassa samalla jotain vanhaa. On ihanaa yrittää luoda uusia yhteyksiä ihmisiin. Koska oikeasti, ihminen tarvitsee ympärilleen lämpöä ja läheisyyttä.

Mä vähän ehkä itken välillä, koska nyt soi Olli Helenius - Eri suuntiin.

Ps. Must on tullu vähän herkkis, pitäsköhä alkaa petraa?

hoo.. Ehkä pitäisi nukkua koska aamulla aikaiseen menen töihin.

Sanat hukkuvat sun viinilasiis, ajatukset ikävään ja muistoihin

Ajatus jää seuraamaan kerta toisensa jälkeen ikkunan takaa tapahtuvia asioita. Jää miettimään niin montaa eri asiaa.

Ystävyydestä oon tajunnut sen verra, että faktahan on se ettei se aina ole ikuista. Kaikki ihmiset, jotka ennen olivat niin läheisiä. Ne keiden kanssa vaihtoi päivästä toiseen kuulumisia ja oloja, keskusteli syvällisiä, nauroi ja itki. Ne ihmiset ovat vähitellen vaihtuneet. Vanhoista ystävistä on tullut uusia tovereita, uusista hyvistä ystävistä on tullut etäisiä kavereita. Ei enää näy heitä, muutamat jäävät, osa on, mutta pelkästään yksipuolinen yritys kaverisuhteiden ylläpitoon ei yksinkertaisesti riitä. 

Samalla lause: "Nähdään tässä joskus" tietän sen olevan vain kohtelias ilmaisu kuulostaa niin valheelta korvissa. Tietäen, ettei tapaamista tule olemaan vähään aikaan.

Tuhat ajatusta kiertää kehää, tuntuu välillä niin epävarmalta. Tiedätte sen tunteen kun kävele tiellä jään päällä ja yrittää varoa heikkoja kohtia, minkä alla on sitten vesilammikkoja, joihin sitten kastelee kenkänsä. Minä en tahdo kastella kenkiäni. En tahdo olla välillä niin epävarma, tahdon uskoa onneen, tahdon uskoa ettei minua ole korvattavissa.

Tahdon uskoa, ettei elämä ole niin yksioikoista. Tahdon uskoa rakkauteen

Ja ikävä. Se on jotenkin niin sanoinkuvailematonta. Sitä koittaa pakoilla, mutta se muistuttaa läsnäolostaan aina kun ei toivoisi.

Koska mä oikeasti elän sydämelläni. Aivot unohtu narikkaan vuosi sitten. Oon valehdellut itselleni ja rationaalisuudella koittanut pelata sydämen pois pelikentältä. Mut fakta on se, että tunteet mul velloo paljon. Oon niin kiinni kaikkeen, kaiken minkä teen, teen täydellä sydämellä. 

On kovaa elää elämää, jossa on niin paljon pelissä, eikä yhtään ketään jonka tahtois menettää.

Ps. FB-sivusta voi käydä tykkää-- > https://www.facebook.com/TunteidenPyora

Fisheye ja pari jokea + fasaani!

Fasaani oli elämäni kohokohta

Grilliruokaa

Hello Kitty - laastarit, auttaa hätään kuin hätään

Master Chef menoa

Kyllä siitä hyvä tulloo

Raksamies paikalla

Padapapamaa! FB-sivut blogilleni

hupsista keikkaa, mäkin päätin liittää blogini FB:n riemuvoitokkaaseen maailmaan, josta blogiani on helppo sitten seurailla :)

elikkäs tästä linkistä -> https://www.facebook.com/TunteidenPyora <-- pääset fb-sivulleni, voit sitten padapampamaa tykätä myös siitä, niin pysyt kärryillä mun menoista, nyt näihin kuviin ja tunnelmiin tää poika lähtee siivoomaan!!

vois alkaa lopettaa näiden yhden päivän kuvailusession kuvien lisäilyn mut näist löytyy fiilikseen kun fiilikseen kuvat! :)

Jos mä vaa oisin ikiliikkuja..

Oon tässä pari päivää pitänyt ihmisiä mun lähellä kokoajan,
pysynyt liikkeessä, yrittänyt olla pysähtymättä, koittanut tavoitella kokoajan jotain.

Koska en tahdo pysähtyä, minua pelottaa pysähtyä..
Pysähtyessä mieleni pohtii liikaa, minua alkaa iskemään ikävä, alan miettimään valintojani elämän aikana, moittimaan itseäni kaikesta.

Mun sydän alkaa ikävässä huutamaan kyynelillä, alkaa ahdistamaan.
Alan ikävöimään liikaa, en tiedä mitä teen. Kelailen asioita miljoonaan kertaan. Asiat vaan kulkee mun silmien ees, itkettää ja harmittaa kun sydän itkee hiljaa. Mut mä en näytä sitä ulospäin. Koska ulospäin mä oon oikeesti kunnossa.

Tänäänkin olisin voinut jäädä kassalle tekemään työtä vain koko illaksi, se kun piippaan vaan tuotteita kassakoneen läpi, kiittelen ja moikkailen ihmisiä. En kerkeä edes ajattelemaan muuta maailmaa, elän niin siinä, aivoni toimivat automaationa, eivät kiertele ja kaartele.

Minä vain olen, teen työni, sen enempää ajattelematta.

Ehkä minun pitäisi taas huolestua, sillä pakoilen kysymyksiä elämästäni, pakoilen tunteita.
Koska mä en uskalla kohdata niitä, mut jos pakomatkaa saa vaan jatkettua ni miks pysähtyisin?

Ps. Lapsi tänään höpis mulle ku olin kassal töis ja tokaisi loppuun: "Herra me lähdetään nyt, heihei!" Aivan ihanaa.

Suolaputous

Usva peittää tomun, joka laskeutuu silmieni eteen.
Kysymysmerkki, yksi iso kysymysmerkki.

Kuka onkaan kyynelien arvoinen?

Puhuin yhtenä päivänä itkemisestä uuden tuttavuuden kanssa,
itkeminen on voimavara ja toisaalta heikkous.
Me emme itke kaikkien edessä, me itkemme niiden edessä keneen luotamme.

Kyyneleet ovat meidän suojamuurin välähdyksiä,
pyrimme pitämään ne sisällä niin kauan kuin mahdollista.

Ehkä se vain on niin,
että itkeminen puhdistaa.

Itkeminen luottamuksella avartaa.

Kyyneleet ovat ihmisen tapa heijastaa sydäntään toiselle.

Käpyeläimiä ja perhesuhdesotkuja

Tässä on Pekka, sekä Pekan mangusti

Tässä on Liisa, Pekan sukupuolenvaihdoksen lopputulos. 

Eräänä kauniina päivänä Liisa osti koiran itselleen, mangusti sai lähteä. Mangustin nähtiin ajelehtivan kohti järveä. Katsellaan mitä eläinsuojelijat tähän sanonevat joku päivä.

Liisa sai lapsen(päivänvarjon alla majaileva ruokalappuinen lapsi), isäksi oletettiin olevan Pekka, Liisan mies, joka kuoli Vietnamin sodassa, joka oli oikeasti sittenkin Liisa, joka on nyt siis yksinhuoltajaäiti ja lapsen isä, sekä äiti. 

Liisa ajatteli, ettei perhe ollut vielä täydellinen. Hän tahtoi laajentaa ja avartaa maailmansa ja perustaa samalla lintufarmin. Perhekatrettiin liittyi tämän takia myös emulintu ja hänen poikasensa. Näin Liisan unelmaperhe oli valmis.

Aikaansaannoksen toteutuksena ja tarinointina tapahtui minä ja siskoni. Oikeasti tarina oli paljon luovempi, mutta sen ymmärtämiseen tarvitaan niin lapsellinen mieli, ku mä oon paatunut siis itte jo 3v. tasolle. Oikeesti on kiva vaa olla välil.

Mä oon Peter Pan.