Mä teen mun elämälle uuden luvun

Vuosi vaihtuu hitaasti seuraavaan, uusi sivu kääntyy elämässä. Uusi sivu omassa elämässäni.

Tää vuosi on antanut mulle paljon, samalla tää vuosi on vienyt musta tosi paljon. Mä olen saanut tänä vuonna rakastua, mä oon saanut tänä vuonna erota, mä oon saanut iloita ja itkeä.

Tämän uv:n alkuillan vietän yksin. Musiikki soi, minä vain olen. Olen karannut, karannut lomalle sekä blogin että itseni kanssa. Pari päivää pohjanmaalla on saanut minut osittain hengähtämään itseni kanssa. Olen saanut rauhassa parannella haavoja elämässä ja oppia virheistäni. Haavat ovat pitkään pararntuvia, mutta ne ovat opettaneet mulle paljon tunteista. Opi tuntemaan toinen ennenkuin alat välittämään, älä luota ennenkuin toinen todella on luottamuksen arvoinen..

Tahtoisin lisätä kuvia, kaikesta mitä olen tällä välillä on tapahtunut. Mm. Inttilookista, ystävistä, maisemista, mutta kaverin padilla kirjoittaessa tyydyn verbaalisuuteen. Tää vuosi on tuonu silti mulle ihmisiä jotka on mun mielessä harva se päivä.

Ensi vuonna käännän uuden sivun hitaasti elämässäni, mä alan elämään taas. Minusta tulee joku päivä taas onnellinen.

Hyvää uutta vuotta ja sitäkin parempaa 2014 vuoden aloitusta :)

Rakkaudella Antti

Koska mä tiedän olevani vielä joku päivä ennallani

Antaako hän sinun hymyillä, antaako hän sinun rakastua,
antaako hän sinun olla oma itsesi?

Vai tuleeko sinusta yhtä ontto kuin minusta, yhtä eksynyt, yhtä kadonnut?

Minä tiedän sinun olevan kaunis, niinhän sinä olet.
Älä anna heidän kaikua korvissasi, kuin petolinnut aavikolla. Anna heidän mennä.

Minä en enää vain osaa häätää niitä lintuja korvistani, ne rääkyvät, rääkyvät niin hitosti.

Älä eksy niinkuin minäkin, vaan usko huomiseen.

Valot kaikuvat takanani, etsin niistä edestäni. Ehkä opin joskus näkemään metsän puilta.
Ehkä opin vielä, että valoa on myös tunnelin päässä.

Ehkä.

Voi kunpa elämä olisi selkeää ja kaunista vain aina.

Soita mulle joululauluja, kuiskaa mulle sanoja ilosta

Multa kysyttiin, että mitäkö mä tahtosin synttäri-/joululahjaksi...
Sanoisin tähän että siinä vaiheessa mieleni pysähtyi, en oikeasti enää tahtonut mitään. Ei ole ollut enää mitään merkitystä että huoneeseeni kasaantuu tavaraa, jonka tarkoituksen unohdan viikon päästä.

Absurdia ajattelua olisi, ettei siltikään tahtoisi mitään. Läppäri, ainoa mikä on tämän hetken kiireisin ja pitävin ja haluttavin toive. Koneeni vanha alkaa reistailemaan, hajoilemaan, hönkimään viimeisiään. Muuta en tarvisi... Tai no astioita, astiat on kivoja. Varsinkin Teema - astiastosta punaiset ja mustat <3

Kun katselen minun jouluani, se viestii töitätöitätöitä.. Kaikki pyhät töissä ennen virallista lomaani.
Joulu tulee olemaan kumminkin paikka paikoin edelleen varmasti yhtä rakas kuin ennenkin.

Henkäyksiä ilosta, läheisten kanssa olemisesta, ruualla itsensä ahtamisesta, muistojen kultaamisessa. Muistot, ne heräävät jotenkin jouluna aina eloon. Ehkä se on se läheisten kokontuminen, se rakkaus ihmisten välillä. Kynttilät haudoilla. Kaikki tämä viestii, että rakkaus elää edelleen.

__

Eilisestä yöstä vielä sen verran.

Katkeruus katkoo hiuksia, hiljaisuudessa sä oot mulle vain pieni viiva paperissa. Viiva, joka tulee pyyhkiytymään ajan kanssa. Älä mustaa totuutta, vaikka sen sä osaat. Harmi vain, että totuus löytyy myös minulta.

Blogiteksti(kö)

Oisko teillä jotain näin joulun alla et mistä mä bloggaisin, teitä on tullut tänne lukemaan paljon mun blogia, ois kiva kuulla teidänkin puolelta kuulumisia, mielipiteitä ja ajatuksia. :)

Eli jos ois jotain postaushaavetta mikä ois kiva nähdä niin voisin toteuttaa sen :)

Kommenttia kiitti.

Psps. enää 17pv synttäreihin! Puspus

opeta mut olemaan onnellinen

Sano se mulle, miksi mä hymyilen. Vaikken tiedä enää edes kenelle sen hymyn soisin.

Sano mulle, miksi koen olevani niin itsenäinen. Vaikka olen vielä niin kiinni muiden käsistä.

Kerro silti, miksi mä kaipaan kosketusta. Jonkun viereeni ja oppia tuntemaan iloa toisesta.

Sano mulle, miksi mä puhun epätäydellisyydestä. Kerro onko edes olemassa täydellistä.

Tahtoisin tietää, onko mulle se oikea. Se täydellinen. Tahtoisin tietää, oonko mä koskaan kenellekään se täydellinen.

Emmä tahdo ketään käytökselläni satuttaa. Tahdon oppia ymmärtämään- ymmärtää maailmaa.

Askeleet olisi kiva taas jakaa hangella toisen kanssa.

Smile, it's hard out here

Älä jää vellomaan menneseen, se syö joka päivä sinua.

Älä jää kaipaamaan ihmisiä, jotka eivät osoita kaipaavansa sinua.

Oon tajunnut, ettei kenenkään kannata antaa liikaa itsestään muille. Se ei maksa vaivaa jos toteaa ettei muut anna sinulle enää mitään. Ole enää yhteyksissä. Kysy mitä kuuluu, milloin nähdään, missä ollaan, missä mennään.

Ihmisiä kävelee sisään, ihmisiä kävelee ulos.

Se ei tee minusta surullista, se auttaa ymmärtämään elämän julmuuden.

Elämä on julmaa, kaunista ja julmaa. Se on ruusu. Se on niin hemmetin kaunis, se tuoksuu niin hemmetin hyvältä ja sen piikit painuessa ihoon tekee niin hemmetin kipeää. Hemmetti.

Tahtoisin silti kasvattaa ruusuja, vain sen kauneuden takia. Elämä on kaunista, se on kuin maalaus, rosoisen maalinsa kera. Elämää on muistettava rakastaa, silloin elämä rakastaa sinua. 

Siksi on muistettava hymyillä, se on niin tärkeää.

Yhden hymy voi pelastaa toisen päivän.

Minunkin monet työpäivät on pelastunut, kun joku on hymyillyt minulle.

Ilmeistä kaunein, suupielet ylöspäin. Se osoittaa sitä elämäniloa.

I was looking for a breath of the life

Naura mulle, ei se paljoa paina minun päälläni.
Mulle on irvailtu ennenkin, eihän kaikkien kaa tulla edes toimeen.

Mä räväsen sun liat päältäni kuin muovikelmun itseni yltä.
Se ei paljoa harmita, se ei paljoa satuta.
Oikeestaan samalla sitä tajuaa kuinka tuntemattomien sanat satuttaa kaikista vähiten, satuttaa niin vähän.

Voi olla sillee vaa "ookoo" jälkeepäin miettii et kuka hitto toi ees oli ja ajatusmallilla et tuskinpa ees tavataan.
Oikeastaan tää tunne on mahtava, se osoittaa kui paljon oon ihmisenä onnistunut kasvamaan. Oisin ennen murehtinut viikkojenkin päästä muhun kohdistettuja sanoja. Nyt ne ovat niin mitäänsanomattomia, turhia ja tarkoituksettomia, ohimeneviä.

Yksi jos toinenkin tuttu tulee puhumaan, asiat leijuvat, ne vain leijuvat ohi. Ei niiden ole tarkoitus jäädä.

Elämäni ei muutu yhdenkään toisen takia, mä muutan vaan jos se tuntuu mulle tarpeelliselta.
Eikä mun oikeestaa tarvi muuttua, mä tunnen itseni ihan riittäväksi tämmösenä.

I don't wanna be alone forever, but I can be tonight

Mä hyvästelen sun katseen,
mä kävelen taas asfaltilla niinkuin ennenkin

mä henkäisen syysilmaa keuhkoihini,
pakko olla vastuullinen, oltava aikuinen.
Toimittava järkevästi, eikä tehdä typerästi.
En oo enää lapsi, mä en voi vaan kävellä vastuuttomasti. Olla vastuuton.

Tää kasvaminen on siitä jännää, ettei koskaan tiedä mitkä asiat muuttaa sua. Mitkä asiat opettaa sua olemaan vastuullisempi, mitkä asiat opettaa tekemään jatkossa paremmin. Olemaan parempi, olemaan oikeudenmukaisempi.

En enää sano elämääni tylsäksi, siinä tapahtuu kokoajan. Maailma pyörii niin hurjaa vauhtia, että ennemmin toivoisi sen joskus olevan hitaampi. Että mäkin ehtisin sen tahtiin.

Mä en oo lapsi, sen mä myönnän. Mä en oo myöskää aikuinen, en todellakaan. Mä oon jotain siitä väliltä. Mä edelleen elän vähän rämäpää menoa, menen vaa sen enempää miettimättä. Samalla mä tahtosin asettua. Löytää sen oman sopen mihin mä asetun, mihin mä pysähdyn. Mihin mä jään ja hengitän.

Mut mä löydän sen, löydän sen niinkuin kaiken muunkin elämääni. Löydän elämäni.

En oo kenenkään lelu, oon ihminen

Vihdoin takaisin ruudun taakse, takaisin sanojen ja ajatusten ääreen.
Työviikko verotti taas omat voimansa ja nyt vihdoin saan syventyä elämään näillä 4 päivän vapailla.

Kävin tuossa pari päivää sitten itseni kanssa taas terapiaistunnon illalla, pohdin omaa käyttäytymistä ja kaikkea muuta. Oon tajunnu monta kertaa yöllä itsestäni vaikka mitä hienoja asioita, tai vähemmän hienoja tai miksi ees toimin sillee tällee saati tollee.

Nyt oon tajunnu itseeni suhteessa rakkauteen, tajunnut miksi pelkään sitä ajatusta. Yksi sana kuvaa tätä: Riittämättömyys. Musta tuntuu et mä en kelpaa kellekkää varmastikaan sellaisena kuin oon, vaan mun pitäs kokoajan antaa enemmän, olla enemmän. Ehkä siinä just unohdan sen mitä mä oikeasti oon, kadotan itseni.

Todistelu, rakkauden jatkuva todistelu vie ajatuksen tasolla liikaa voimaa. Siihen noidankehään en tahdo todellakaan enää toista kertaa lähteä. Se on liia rankkaa. Tahtoisin et joku onnistuis todistaa mulle, että mun ei tarvi muuttua mitenkään häntä varten. Tahtosin et joku sanois mulle et sä oot se oikea, ilman taka-ajatuksia.

Teelehtiä ja sympatiaa

Miten mä sanoisin tän,
kun en tiedä itsekään mitä ajattelen?

Miten mä osaisin tehdä valintoihin 1+2-1 tilanteen, että meitä jäis vaan kaksi.

Miten osais olla järkevä?

Miksen mä voisi vaan ostaa kupillisen teetä ja katsella maailman menoa, niinkuin tänää tein?

Elämä antaa paljon enemmän kun jää vaa katselemaan sitä.

Kun ottaa yhden kupin teetä ja juo lämmikettä ja antaa sen lipua ohi.

Siihen hetkeen mä tahtosin jäädä. Tahtosin olla niin kiinni siinä hetkessä.

Hymyt ja surut

Mitenkäs päin tätä sit alottas, et lopetanko mä iloihin vai lopetanko mä suruihin mun päivän tekstin, kysymyksiin vai huutomerkkeihin. Ajatuksiin vai tapahtumiin, riemunhuutoihin vai kyyneliin.

Ei kysymyksessä ei ehkä ole kyyneleet, vaikka elämä onkin rankkaa välillä. Kyse kohdistuu minuun itseeni ja minun elämäni epävarmuuteen.
Minusta on tullut tosi epävarma, epävarma itseasiassa muihin ja ennenkaikkea rakkauteen. Oon tajunnut, että kaikki mitä tänne kirjoitan voisi hyvin käyttää aseena minua vastaan. Ihmiset näkee ja pystyvät lukemaan kaiken mitä tänne kirjoitan, pystyvät joko samaistumaan tai nauramaan.

Sanotaan, että pelko siitä jos mua voisi taas satuttaa luotaantyötää mua kauemmas tunteista. Kylmä kivinaama, pelkäävä epävarma poika. Mä tahdon uskaltaa, mutta ajatus siitä jos se on vain haihatus, harhaanjohtava askelma. Se kaikki tuottaa mulle ongelmia.

Siltikin iloa tuottaa monet asiat; tänään selasin facebookissa kuvia elämästäni. Niin paljon sain hymyä aikaan itselleni. Hitsin paljon hyviä muistoja, hyviä ihmisiä, hyviä tapahtumia. 

Puhelu uuden tuttavuuteni kanssa, vinkkejä hiuksiin, hymy. Mitenkä sitten kuvailisikaan sitä fiilistä (hyvä kiva jee).

Kahvipullahetki rakkaan ystäväni kanssa, ikkunan ääressä. Auringonvalon hohkatessa ikkunasta, tunteellista ja kaunista. 

Ei ehkä elämä pitäis olla loppujenlopuksi niin vaikeaa, siihen täytys vaa osata asennoitua vähän paremmin välillä.

Parempi on jatkaa

Jatka. Jatka ja jatka. Älä nyt enää pysähdy. Miksi sä jaksat vatvoa?

Sanat toistuvat. Toistuvat niin monta kertaa.

Miksi ihminen vatvoo? Muistelee samperi sata kertaa samat asiat, samat henkilöt.

Tämä aamu on minulla ollut täynnä ajatuksia, mietteitä ja tunteita. Silmät lasittuneina katselen ruutua, kauniita sanoja kaikuu kappale toisen perään.

Tuntuu, ettei bloginikaan pääse enää eteepäin. Jollain tavalla minä olen kesken. Minä olen keskeneräinen tarina.

Ihmiset sanovat, että aika haavat parantaa ja tiedän sen olevan totta. Tiedän et pian on jo aika kun hahmot muuttuvat vain nimiksi. Nimet muuttuvat vain kysymysmerkeiksi. Loppujenlopuksi heitä on vaikea saada edes päähän.

Mun on pikkuhiljaa aika jatkaa, ei vatvoa.
Se syö mua niin paljon enemmän kun mä vaan mietin.

Koska mun ei pitäs antaa kenenkään tuhota mua, minkään ajatuksen ei tulis tehdä musta heikkoa.
Sillä mähän jatkan, mä en oo tullu tänne pysähtyy ikuisesti.

Kun voit vaan vilkuttaa näkemiin

Älä puhu minulle lähtemisestä. Sanot mulle jää. Se tuntuu niin hyvältä. Niin hitsin hyvältä jäädä. Tuntuu ikävältä katsoa maisemien jäävän taakse, kun matkaan taas kotiin. Tuntuu tyhmältä, samalla ihan hyvältä palata kotiin.

Mietin kiskojen kuljettaessa minua pois, kuinka monta asiaa olisi toisin jos vain jäisin. Ehkä olen hupsu ja toivon välillä liikoja, haaveilen mahdottomia. Mutta kai ihmisellä saa olla haaveita.

Tahdon taas vaan olla. Tahdon olla ja rentoutua. Upota hetkeen. Se tuntuu hyvältä. Se tuntuu oikealta.

Syksyn väreissä

Kävely hiljaisuudessa

Syksyn värit ympärillä

Kaunista, niin kaunista

Meinasin kävellä kotiin, mutta oli pakko vielä kävellä pieni lenkki

Jotain uutta ja parantavaa siinä ilmassa

Jotain piristävää ja viehättävää

Maailma osaa yllättää

kerta toisensa jälkeen

oli pysähdyttävä monta kertaa;

rauha

Ehkä maailmaa pitäisi osata joskus jäädä katsomaan,

eikä aina mennä.

Ei se elämästä varttia pitempään vie kun jää katselemaan maailmaa.

Rauha. Se väriskaala. Se kaikkeus.

Kaunista.

Every photo is copyrighted by me Antti.

Hassua, elämä on niin hassua

Hiljaisuus velloo jälleen, okei osasyynä on se, että mä oon maannu kuumeessa sängyn pohjalla pari päivää.

Elämä on muuttunut hassuksi,

tunnen riittäväni ihmisille.

Tuntuu, että se mitä mä oon, mitä edustan, sitä kuka mä oon, mitä mä sanon, mitä mä teen, riittää..

Mulla oli tos hetki sitten kriisi itseni ja elämän välillä. Mua ahdisti se kun en ehtinyt näkemään kavereita. Ahdistaa se välillä edelleenkin. Mut samalla tajusin et mä vaadin itseltäni aivan liikaa, ei ihminen saisi aikatauluttaa jokaista sosiaalista tapahtumaa. Ystävien tapaaminen pitäisi olla nauttimista, ei tuntua velvollisuudelta.

Ei oo myöskää aina niin kylmä. Saa hymyillä. Lupa hymyillä. Sulla kans. Hukatut tunnit tv:n ääressä. Pixar-elokuvia, hölmöilyä. Sä kysyt siitä zombisarjasta, nauran.

Mä oon luonut elämän jossa on velvollisuutta ja vastuuta, mutta velvollisuuksilla joista mä saan nauttia :)

Uskalla ja nauti samalla

Ihmiset puhuu monesti peloista, inhoista ja kaikesta muusta kurjasta, itse samaan kategoriaan lukeudun.

Puhun nyt sydämestä, rakastumisesta ja ihastumisesta. Siitä, että uskalla tarttua. Tarttua tunteisiin.

Ennen olisin paasannut kirja kourassa seurusteleville, että älkää rakastuko, päädytte eroon kumminkin.

En minäkään tällä hetkellä tahdo rakastua, tai tahdon mutten tahdo. Minua pelottaa ajatus rakastua uudelleen, ei sen takia etteikö se ole ihanaa. Vaan koska rakkaus on niin älyttömän haurasta.

Mutta sanon jokaiselle kumminkin pettyneelle, että täytyy uskaltaa rakastua! Täytyy uskaltaa mennä edelleen tunteista sekaisin. Täytyy edelleen nauttia siitä kaikesta mistä tähänkin asti.

Täytyy uskaltaa luottaa toiseen, täytyy uskaltaa uskoa siihen rakkauteen. Koska fakta on se, että rakastuminen sekä pelottaa että kantaa samanaikaisesti.

Uskalla ottaa elämästäs ohjat, älä anna elämän ottaa ohjia susta. Sillä siinä pelissä häviää vähintään neljä kertaa kuukaudessa.

Elämänilo

Tuntuu ihanalta jatkaa.

Kirjavassa maailmassa. 

Tuntuu niin hiton ihanalta hymyillä.

Ihan hitsin hitsin hyvältä.

Oon niin onnellinen,

koska mä tutustun niin upeisiin ihmisiin.

Olin eilen kaverilla yötä. Nukuin niin pitkään, niin pitkään. Tuntui hyvältä nukkua pitkään, koska muutamat yöt on jäänyt vähän vajavaisiksi unien osalta.

Tuntui hyvältä mennä tänään taas uuden tuttavani kanssa kahville. Tuntui hyvältä jutella. Tuntuu ihanalta olla vain. Maailma muuttuu niin paljon ympärillä, että pysähtyminen tuntui oikealta. "Ei mulla oo mihkään kiire." Ei mullakaan. Anteeksi, että oon aina vaan menossa. Tahtosin pysähtyä katselee tähtiä siihen.

Oon monta kertaa pysähtynyt nyt iltaisin katsoo tähtitaivasta, palellen. Mutta tuntuu niin kauniilta katsoa tähtitaivasta. Minusta maailma on tosi kaunis paikka, öisinkin.

Anteeksi, ettei oo ollu mitään sanottavaa ollu.

Mut hei, on kivaa olla iloinen.

Ystävyys, oot huikea keksintö

Huojun musan tahtiin,

tuntuu oudolta hymyillä vaikka välillä temppuileva onkin mieleni.

Oon tajunnut et mun ei tule jämähtää, kärsiä ja kiduttaa itseäni. Oon valmis kohtaamaan elämäni.

Tajusin viime yönä taas enemmän kuin hitsin onnellinen oon siitä kui paljon pitää olla tyytyväinen kun näkee vaivaa ystävyyssuhteiden ylläpitoon. Sillä faktahan on se, ettei mikään ystävyys kestä jos sitä ei hoida. 

Se on kuin kukka, kuihtuu jos se unohdetaan liian kauaksi aikaa.

Ystävyys on pala paperia, muovitaskussa. Täynnä tekstiä ja tarinoita. Hyvin säilytettynä sen tarinan pystyy lukemaan koko elämän ajan, vaikka siihen jäisikin pari ryppyä ja taitetta matkan aikana. Sillä se paperi on ja pysyy tallessa, jos sitä ei revitä saati polteta.

Sillä ystävät on tärkeitä, he tekevät minut. He ovat tehneet siitä upean tähän asti. He tekevät mun elämän.

Kuunnelkaa, tää o paras

Mä löydän ilon

 En löydä tarinaan hopea reunusta,

en kirkkain kirjoin valmistettua peittoa.

Löydän onnen siitä mihin se jäikin,

ystävyydestä.

Löydän onnen siihen mihin se alunperin kirjoitettiinkin,

välittävistä ihmisisitä.

Löydän hymyn niistä pienistä välittämisen rippeistä,

niistä uusista hymyistä.

Niistä kivoista ihmisistä,

niiden ihmisten iloisista ilmeistä.

Sun on muutettava itses ennen muita

Painoarvo paluuseen, ympyrä suljetaan.

Hetki johon palaan on todellisuus.

Se sattuu, tekee kipeää, mutta se on aitoa.

Itsensä kasaaminen lähtee juuri siitä, faktoista. Itselleen asettamien illuusioiden ja heijastuksien. 

Harhakuvien poistamisella. 

Tulee myöntää itselleen, ettei aika enää ole pysyvä, mikään ei palaa niinkuin se on ollut.

On aika jatkaa. On aika unohtaa ja mennä.

Tulee olla valmis kiskomaan tennarit ja lähteä uudelle retkelle, retkelle itseensä.

En puhu etteikö taivaltaminen itseen ole joskus ehkä maailman vaikein asia, ehkä maailman ankarin ja vaikein juttu se on välillä. Samalla se opettaa itsestään niin hitsin paljo. Siin tajuaa mitä oma elämä merkitsee itselleen. Tajuaa sen painoarvon niissä ketä siin on ja ketkä siitä ei oo lähtenyt.

Itseensä on kääriydytty niinkuin huivin suojiin,
elämään luodaan verho, kangas.

Joskus ihminen onnistuu jopa huijaamaan itseään siinä verhossa, sen nätissä kuviossa ja kankaan laadussa.
Verhoa on välillä vaikea siirtää todellisen ikkunan edestä, oman itsensä.

On vaikea käsittää kuinka paljon voi menettää muutamassa minuutissa elämässä,
voi olla vaikeaa käsittää kuinka paljon korjaamista sellaiset asiat vievät elämässä.

Kun saa itsensä vihdoin korjattua, on taas kasvanut enemmän.
Voi pikkuhiljaa kaivaa päänsä esiin siitä piilosta, mihin sen jo lapsuuden aikana päätti verhoilla.

Tää jätkä ei oo pelkkä harhakuva

Tuntuu jännältä, että tunnetilat heittelee. Laidasta laitaan, hymystä kyyneliin.

Mutta rehellisesti sanottuna olen ollut nyt niin loppu vähän aikaa ettei blogiin yksinkertaisesti ole jaksanut kirjoittaa.
Monta kertaa uuden tekstin alun olen kirjoittanut, hapuillut kumminkin jo hetken päästä ruksia ja niin taas katosi yhdet ajatukset bittiavaruuteen.

Tahdon sanoa olevani vahva ihminen, ihminen joka jatkaa. Ihminen joka ei katoa, ihminen josta ei tule varjoa muiden ihmisten edessä. Tahdon olla sellainen jonka kyyneleet vuotaisivat edelleen, ihminen johon ei siltikään enää koskisi. En tahdo olla kivusta seonnut, surusta murtunut saati odotuksista riemastunut.

Olen kyllästynyt lupauksiin, nehän ovat ihmisen luoma harhakuva toiselle. Odottavaa tilaa lisäävä. Miksi sitten sana lupaan saattaa unohtua, kadota. Ne rikotaan, lupaukset rikotaan. Ei aina. Mutta osa niistä. Tämän takia minun mielikuvani lupauksesta on hukkunut, murtunut. Tahdon että se todistetaan. Todistetaan ihmisen hyväntahtoisuus.. Todistetaan, että lupauksella on edelleen painoarvoa.. Ettei se ole sana vain muiden joukossa.

Mut mä tuun nousemaan tästä kaikesta, kaiken tän vaikeuden keskeltä. Se ei oo helppoa, se on hiton vaikeeta.

Mutta mä nousen, nousen niinkuin aina ennenkin.

Koska mulla on niin hyviä ystäviä, niitä jotka mut nostaa aina uudestaa. Niistä mä oon hiton tyytyväinen.

Mä oon hiton ylpeä siitä mitä mä oon, vaikka välil oisinkin maassa.

Vanha kuva, mutta sitä kautta muistuu monta hyvää aikaa. 

oon riekale

Tää biisi kertoo oikeesti mun tunnetilasta kaiken.

Kun sä kuiskaat hyvästi

Sydämeni on hajonnut.
Se ei iloitse.

Siitä on kadonnut rakkaus.

Se tekee niin helvetin kipeää.

Ehkä näin silti oli parasta..
Kumpa ei olisi ollut.

Dialogista monologiin takaisin.

Silti kiitän tästä matkasta..
Harmi vain, että törmättiin risteykseen eri aikaan ja eksyttin.

Usko mua, on se vaikeaa

Herääminen kyyneleet silmissä..

Itsensä kasaaminen päänsäryssä..

Todellisuuden muokkaaminen aivan toisenlaiseksi..

Rajojen rikkominen..

Helvetinmoinen epävarmuus itsestään..

Epävarmuus omista kyvyistään..

Oon palapeli, jonka kasaamiseen tarvitaan aina joku fiksumpi

Katselen niin pitkään kalenteria, katselen kuun loppua.

Voin sanoa, että mieleni on vallannut lievä ahdistus. 

Ahdistus, siitä jatkuuko työ enää ensi kuun puolelle, vai jäänkö tähän?

Jäänkö mä paikoilleni, tiedottomana, neuvottomana?

Sanon et se tekee mut ainakin pirun surulliseksi jos jään ennen armeijaa tyhjän päälle pariksi kuukaudeksi.

Oon aina ollu ihminen joka tarvii jotain tehtävää, jotain mikä pitää mun langat kurissa.

Joka pitää mut kii tässä elämässä, sillä jos multa katois loputkin hidasteet vapaa-ajalle niin mä ehkä koomautuisin. Jäisin vaan ja tuijottaisin. Elämäni pysähtyisi.

Sanotaan, että ihmisen tulisi mennä ja kokea uutta. Ei jämähtää. Kävellä uusille kujille,

löytää itsensä uusilta seuduilta. Olla ja elää.

Mun elämä on omalla tavallaa just nyt siinä tilanteessa, etten osaa elää. 

Kaipaus muuttuu kivuksi, kahvipöytäkeskustelut vaihtuu viesteihin facessa,

ajatuksen tasolla näemme toisiamme, todellisuus viestii muuta.

Ei olekaan niin helppoa enää nähdä ku toinen on kaukana. Ei oo helppoa olla oma itsensä kun on yksin.

Tuntuu et läheisten lähtiessä, lähtee paloja musta.

Mä kasaannun vain silloin kun ne on taas mun luona.

Ehkä ikävä iskee

Kuljen musiikin tahdissa ympäri taloa. Paleltaa.

Puen päälleni, paleltaa lisää.

Kirjoitin tämän Orlyn lentokentällä 6 tunnin odottelun aikana:

"Sanotaan ihmisten elävän hetkessä. Katseeni vaihtuu Orlyn lentokentällä ihmisestä toiseen. Toiset hymyilevät. Toiset riitelevät. Toiset suutelevat. Toiset itkevät. Missä minä seison. Ilmeettömänä kaiken tämän keskellä. Joku kerjää rahaa ja pudistan päätäni. Hyvä jos rahaa on itselleni. Itsekästä ajattelua.. Samalla ehkä kyse on itseni suojelusta tai luottamuspulasta, siinä laitanko rahaa oikeasti mihinkään hyödylliseen. Onko mykkä rahaa keräävä nainen oikeasti mykkä vai juokseeko rahat saatuan riemusta kiljuen kulman taakse? 

Ehkä maailmankuvani on muutenkin välillä niin raadollinen. Asiat joko ovat tai eivät ole. Välimaastossa eläminen tuntuu mahdottomuudelta. Tai vähintäänkin siinä sekoaisi. Miksi pitäisi elää sellaisessa tiedottomassa tilassa? Kun voi tietää omat valintansa ja jättää kysymysmerkkivalinnat kokonaan mietinnöissä ulkopuolelle... Kohta lentomme lähtee, enkä tiedä mihin vien laukkuni. Joten on minun hetkeni puhua, kysyä, olla tiedoton...

Olen hyvä olemaan tiedoton. Silloin ei tarvitse päteä. Ei tarvitse tietää liikaa mistään."

Nyt riisun villapaidan, kuuntelen musaa.

Ei se ole oikeaa palelua, se on kaipuuta.

Ikävä on vain.

Ikävä on maailmaa jossa elän.

Ikävä niitä keiden kanssa sitä elää.

Kun sä kerrot mulle, että elämä on elämisen arvoista

Mistä tietää rakastuneensa?
Siitä kun toinen lähtee taas pois ja sydämeen koskee. Tuntuu kuin palanen siitä kävelisi rappukäytävään taas pitkäksi aikaa ja sen paluuseen menee tovi.
Kun riitelee toisen kanssa, toivoen siltikään ettei kumpikaan anna periksi.

Oon myös huomannut et mitä kaikkea mä oon saanut elämääni, et kui hiton ylpeä mun pitäs olla siitä kui paljon oon saanut omalla työlläni aikaa.
Oon saanut itelleni luotua ystäväpiirejä - tärkeitä piirejä. Oon saanut lähelleni tärkeän ihmisen.
Oon saanut itsetuntoni todella paljon parempaan suuntaan kuin koskaan ennen.
Työt tuntuu paljon helpommilta kuin pitkään aikaa ja vihdoin myös työkavereiden kaa työskentely on hauskaa.

Suruina elämässä on ehkä asioiden muuttuminen, ystävät lähtee täältä läheltä kauas.
Mutta sehän ei estä meitä näkemästä.

Nyt voin sanoa,

mun elämä on loppujenlopuksi täydellinen ripauksella mutkia ja murheita.

hopshops lompakko taskussa ja Seine vierellä. Go with the flow!

Je t'aime

Pariisi tuli ja meni, paljon nähtiin ystäväni Susannan kanssa. Menisi iäisyys ja terveys kertoessani koko reissu, mutta kuvat puhukoon puolestaan. Nyt tää reissulainen nauttii vikasta vapaapäivästä ja menee huomen töihin.

Ostetuista tavaroista kuvat tulkoon sitten myöhemmin.

Tsau!